Milloin minusta tulee aikuinen?

Lapsi minussa

Millainen on aikuinen ihminen? Tätä muistan pohtineeni lapsena useaan otteeseen. Ala-asteella katsoin ylöspäin yläasteen mopopoikia, kun taas yläasteella ihailin lukioikäisiä jo miehen mittoihin hujahtaneita abeja. Lukiossa puolestaan mietin, että armeijaan päästyäni kasvan vihdoin aikuiseksi, kun taas armeijassa tajusin olevani edelleen se leikkivä lapsi. Armeijasta selviydyttyäni lähdin etsimään aikuisuutta rapakon taakse Chicagoon ja sieltä palattuani siirryin työelämään, jonka uskoin lopullisesti tekevän minusta aikuisen. Kun lisäksi purjehdin avioliiton satamaan ja isäpuolen saappaisiin, transformaationi aikuiseksi olisi sinetöity.

Mutta toisin kävi. Vaikka miten yritän olla asiallinen, vakavahko, politiikasta kiinnostunut, harmaisiin pukeutuva ja stereotyyppisesti ajatteleva kypsä aikuinen, huomaankin olevani edelleen se ympäröivää maailmaa ihmettelevä, kyselyiässä oleva ja Jim Carreyn pinnallista huumoria nauttiva pieni poika, jolle jokainen päivä on uusi elämys ja tutkimusretki.

Mutta onneksi en ole yksin, mistä sain muistutuksen Koomikot -tv-sarjan avausjaksossa, jossa Velipuolikuussa kahdeksankymmenluvulla läpimurtonsa tehnyt koomikko Pirkka-Pekka Petelius avautui liikuttavilla sanoilla:

”Mä haluan vaalii sitä lasta itessäni,
ihan naiviuteen asti.

Sanokoon kuka mitä tahansa.

Se on mun oikeuteni, olla naiviuteen asti..

pölhö” (PP Petelius)

Tämä lukemattomia hahmoja tehtaillut hymyhuuli ja pulttiboi kertoi ääneen sen, mitä olin itsekin jo vuosia ajatellut. Lapsenmielisyyteni - lapsi minussa - on oikeuteni, jota kukaan ei voi ottaa minulta pois. Omalla tavallaan se suojelee herkkyyttäni kovettumiselta, elämänmyönteisyyttäni kyynisyydeltä ja uskoani ihmiseen skeptisyydeltä. Lapsi minussa uskaltaa, kun järki sanoo, ettei kannata. Se valaa toivoa mahdollisuuteen, kun logiikka väittää, että on vain mahdottomuuksia. Ja se ei välitä mitä muut minusta ajattelevat, kun rationaalisuus uhkailee, että joudun naurunalaiseksi.

Nyky-yhteiskunta tekee lapsenmielisyydestä haastavaa luomalla sääntöjä, odotuksia ja paineita sen suhteen, millaisia meidän tulisi olla - miltä meidän tulisi näyttää ja millaisia termejä käyttää. Lapsenmielisyys tukahdutetaan jo varhain lapsen kohdatessa karun maailman paineet, ristiriidat, kilpailun ja median, joka on kyllästetty ahdistavilla uutisilla. Lapsemme meissä joutuu altavastaajan rooliin, kun maailman pahuus pyrkii saamaan otetta ja sijaa ajatuksissamme ja sydämessämme.

Tästä syystä elämme jatkuvassa taistelussa, jossa lapsenmielisyys on tulilinjalla. Lapsen arvoista, viattomuudesta, leikkisyydestä ja yksinkertaisuudesta on siirrytty suorituskeskeiseen ja kompleksiseen elämänmalliin, jossa vain vahvimmat ja kyvyikkäimmät selviytyvät maaliin voittajina. Olemme jättämässä seuraavalle sukupolvelle perinnön epävarmasta ja uhkaavasta maailmasta, jossa ainoat pysyvät asiat ovat alati kiihtyvä muutos ja oman edun tavoittelu.

Olisiko näin ollen aika pysähtyä ja hiljentyä kuulemaan sisällämme olevan lapsen ääntä, joka pyrkii muistuttamaan meitä siitä, mikä todella merkitsee ja on olennaista elämän hektisyyden keskellä? Olisiko aika päästää irti pettymyksistä ja huolista, joita olemme kasanneet kerroksittain sydämemme päälle ja päästää sisäinen lapsemme vapaaksi?

Lapsesta aikuiseksi

Kasvaminen kohti aikuisuutta on väistämätöntä. Mutta se ei tarkoita lapsenmielisyyden hautaamista ja värien muuttumista harmaaksi, vaikka hiuksemme saattaisikin erkaantua kehostamme tai kerätä hieman väriä. Vaikka lapsuutemme jäisikin historiaan, lapseutemme edelleen pysyy - enemmän tai vähemmän piilossa tai esillä.

Eräs viisas ystäväni kerran sanoikin, ettemme varsinaisesti siirry lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta aikuisuuteen ja sitä myötä vanhuuteen, vaan kaikki nämä ikäkaudet säilyvät sisällämme ja sydämessämme (1 Joh 2:12-14). Näin ollen voimme ikäänkuin puhutella lasta tai nuorta sisällämme ja valjastaa näiden ikäkausien kokemuksemme sekä oman että muiden elämän iloksi ja viisaudeksi. Sillä onko mitään kauniimpaa kuin nähdä ikääntyneen vanhuksen silmäkulmassa lapsen pilkettä ja eleissään nuoruuden paloa?

Tällaista paloa myös musiikki voi ilmentää, kuten PMMP:n versio Pikkuveli -biisistä:

PMMP - Pikkuveli (spotify linkki)

Pikkuveli (sanat)

"Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna,
älä koskaan miehisty
En meidän taloon lisää aikuisia halua"

Terve aikuisuus sallii, hyväksyy ja jopa vaalii sisäistä lastaan. Lapsi meissä auttaa säilyttämään herkkyyden, uskon tulevaan ja riippuvaisuuden toisistamme - sillä kukaan ei selviä tarvitsematta toisia. Ja tämän tarvitsevuuden ytimessä on nöyrtyminen omasta ylpeydestämme ja riippumattomuudestamme lapsen tasolle, jossa toteamme, ettemme selviä yksin. Tarvitsemme toisiamme, tarvitsemme tunteitamme ja tarvitsemme jotain elämää Suurempaa, joka antaa mielekkyyden sekä tähän elämään että tulevaan -

"Sallikaa lasten tulla minun tyköni,
älkääkä estäkö heitä,

sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. 
Totisesti minä sanon teille:

joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa
niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle"
(Mark 10:14-15)

Keveyttä rinnassa

Pintaliitoa

On aika sukeltaa syvälle ja aika nousta pintaan haukkaamaan happea. Talven syväsukellukset alkavat väistyä hiljalleen kevätauringon kutitellessa poskipäitä ja valon hyväillessä vartaloa. Tervetuloa lämpö!

Olen aina tiedostanut kuuluvani kansaan, joka elää auringosta ja sen lämmöstä, ohikiitävän kesäkauden valosta ja keveydestä. Tätä itsekin kaipaan, ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Talvella on oma paikkansa kalenterissani, mutta kesällä vielä suurempi paikka sydämessäni. Sillä pitenevä päivä muistuttaa minua elämän keveydestä, huolettomuudesta, unelmista ja mahdollisuuksista. Luovuudesta.

Todettakoon, että omaan lievän taipumuksen ajoittaiseen masennukseen, apatiaan ja melankoliaan, joka ei välttämättä päälle näy, mutta silti sisällä tuntuu. Enkä usko olevani ainoa tässä Pohjolassa, joka kykenee samaistumaan näihin tuntemuksiin. Siispä asettakaamme hetkeksi syrjään alhainen itsetuntomme, suomalainen jäyhyytemme ja kyynisyytemme ja ottakaamme vastaan pienet valonpilkahdukset, kevään tuulahdukset ja lintujen laulun luikautukset - on aika elää!

Keveys ei ole helppoa, mutta silti elintärkeää ihmisyydelle, selviytymiselle ja jaksamiselle. En tarkoita, että vastoinkäymisille tulisi nauraa tai vitsailla, vaan suhteuttaa ne oikein. On syviä suruja, jotka tulee kohdata asian vaatimalla vakavuudella ja lähimmäisenrakkaudella, mutta on myös pieniä huolia, joista ei kannata sen suuremmin välittää. Ongelmaksi tulee, jos kadotamme suhteellisuudentajumme ja isosta tulee pientä ja päinvastoin.

Tätä suhteellisuudentajua ja balanssia olen etsinyt koko elämäni ajan. Ihmisen kohtaaminen samalla tasolla, oikealla tilannetajulla ja herkän tunneälyn kera, on melkoinen taitolaji, johon ei välttämättä yksi ihmiselämä riitä. Mutta kun kohtaaminen tapahtuu aidosti, välittämisen ja rakkauden säestämänä, löydämme aarteen, jonka tavoitteleminen on kaiken vaivan ja prosessoinnin arvoista. Löydämme yhteyden sielujen välillä, jotka keskustelevat ja kuuntelevat toistaan arvostaen. Eikä aina edes tarvita sanoja, sillä toisinaan yhteyteen riittää jo pelkkä katse tai huokaus.

Opin keveyttä opiskellessani Chicagossa (2002-2003), jossa sain usein huomautuksia tai suorastaan moitteita ollessani liian vaatimaton, taka-alalle vetäytyvä tai muuten raskaasti elämään suhtautuva ulkomaalainen. Ensi kokemukset amerikkalaisten keveydestä tuntuivat pinnalliselta hötöltä, jota syvästi tuntevana ja syvien ystävyyssuhteiden kannattajana en ollut valmis hyväksymään. Tuntemattomien kadulla vastaantulevien moikkaukset tuntuivat tekopyhiltä ja luokkahuoneiden ylisosiaaliset väittelytilanteet ahdistavilta. Tuntui, että olin tupsahtanut keskelle ekstroverttien luvattua maata!

Vei aikaa päästä jenkkiläistä pintaa syvemmälle ja ymmärtää, mistä moinen keveys kumpusi. Ja se alkoi kiehtomaan ja saamaan otetta usein niin surumielisestä persoonastani. Ja kun melankoliani pyrki hiipimään takaisin, riitti, että sikäläiset ystäväni tokaisivat minulle: "Don't be so Finnish!" Tietenkään en allekirjoittanut kaikkea tähän kulttuuriin ja mentaliteettiin liittyviä asioita, mutta silti sain tervettä opetusta keveydestä ja huolettomuudesta. Löysin ikäänkuin kultaisen keskitien.

Keveys näkyy usein musiikkivalinnoissani, kun tallustelen koiramme jokailtaisen pissatuslenkin Lentolan ympäristössä. On hetkiä, jolloin musiikin syvällinen sanoma riipaisee sisukseni auki, mutta sitten on niitä aikoja, jolloin en kaipaa muuta kuin hunajanmakuista ja hattarantuntuista poppia, joka tyhjentää viimeisetkin aivosolukot ja tarjoaa hetken lapsenmielistä leikkisyyttä, kuten viimeaikainen Spotifyn lempparini Satin Circus (bongaatko muuten videosta yhden lempiurheilulajeistani?) -

Satin Circus - EMMA (spotify linkki)

EMMA (sanat)

Miten keveys suhteutuu uskoomme johonkin yliluonnolliseen tai korkeampaan voimaan, persoonattomaan tai persoonalliseen Jumalaan? Onko Jumala etäinen, kylmä ja apaattinen vai läheinen, lämmin ja huumorintajua omaava Luoja, johon hyvät vitsit ja tilannekomiikka uppoavat kuin voiveitsi sulaan Ingmariiniin? Uskon näin.

Oli kyseessä sitten Jaakko Heinimäen kirja "Pyhä nauru" (linkki) tai Jarkko Vehniäisen valloittavat karikatyyrit tai sarjakuvat (linkki), huumori on vahvasti läsnä uskossa. Ja tämän olemme jostain syystä täysin missanneet. Valitettavasti. Sillä uskon Jumalassa olevan suunnatonta keveyttä, iloa, vapautta ja riemua, vaikkakin myös huolta maailman ja meidän tilastamme. On kuitenkin mahtavaa luottaa siihen, ettei Hän kuitenkaan jätä meitä tilaamme, vaan tarjoaa lohdutuksen apatian, melankolian ja masennuksen keskelle -

"Jumala, joka masentuneita lohduttaa, lohdutti meitä Tiituksen tulolla, eikä ainoastaan hänen tulollansa, vaan myöskin sillä lohdutuksella, jonka hän oli teistä saanut, sillä hän on kertonut meille teidän ikävöimisestänne, valittelustanne ja innostanne minun hyväkseni, niin että minä iloitsin vielä enemmän." (2 Kor 7:6-7)