Milloin minusta tulee aikuinen?

Lapsi minussa

Millainen on aikuinen ihminen? Tätä muistan pohtineeni lapsena useaan otteeseen. Ala-asteella katsoin ylöspäin yläasteen mopopoikia, kun taas yläasteella ihailin lukioikäisiä jo miehen mittoihin hujahtaneita abeja. Lukiossa puolestaan mietin, että armeijaan päästyäni kasvan vihdoin aikuiseksi, kun taas armeijassa tajusin olevani edelleen se leikkivä lapsi. Armeijasta selviydyttyäni lähdin etsimään aikuisuutta rapakon taakse Chicagoon ja sieltä palattuani siirryin työelämään, jonka uskoin lopullisesti tekevän minusta aikuisen. Kun lisäksi purjehdin avioliiton satamaan ja isäpuolen saappaisiin, transformaationi aikuiseksi olisi sinetöity.

Mutta toisin kävi. Vaikka miten yritän olla asiallinen, vakavahko, politiikasta kiinnostunut, harmaisiin pukeutuva ja stereotyyppisesti ajatteleva kypsä aikuinen, huomaankin olevani edelleen se ympäröivää maailmaa ihmettelevä, kyselyiässä oleva ja Jim Carreyn pinnallista huumoria nauttiva pieni poika, jolle jokainen päivä on uusi elämys ja tutkimusretki.

Mutta onneksi en ole yksin, mistä sain muistutuksen Koomikot -tv-sarjan avausjaksossa, jossa Velipuolikuussa kahdeksankymmenluvulla läpimurtonsa tehnyt koomikko Pirkka-Pekka Petelius avautui liikuttavilla sanoilla:

”Mä haluan vaalii sitä lasta itessäni,
ihan naiviuteen asti.

Sanokoon kuka mitä tahansa.

Se on mun oikeuteni, olla naiviuteen asti..

pölhö” (PP Petelius)

Tämä lukemattomia hahmoja tehtaillut hymyhuuli ja pulttiboi kertoi ääneen sen, mitä olin itsekin jo vuosia ajatellut. Lapsenmielisyyteni - lapsi minussa - on oikeuteni, jota kukaan ei voi ottaa minulta pois. Omalla tavallaan se suojelee herkkyyttäni kovettumiselta, elämänmyönteisyyttäni kyynisyydeltä ja uskoani ihmiseen skeptisyydeltä. Lapsi minussa uskaltaa, kun järki sanoo, ettei kannata. Se valaa toivoa mahdollisuuteen, kun logiikka väittää, että on vain mahdottomuuksia. Ja se ei välitä mitä muut minusta ajattelevat, kun rationaalisuus uhkailee, että joudun naurunalaiseksi.

Nyky-yhteiskunta tekee lapsenmielisyydestä haastavaa luomalla sääntöjä, odotuksia ja paineita sen suhteen, millaisia meidän tulisi olla - miltä meidän tulisi näyttää ja millaisia termejä käyttää. Lapsenmielisyys tukahdutetaan jo varhain lapsen kohdatessa karun maailman paineet, ristiriidat, kilpailun ja median, joka on kyllästetty ahdistavilla uutisilla. Lapsemme meissä joutuu altavastaajan rooliin, kun maailman pahuus pyrkii saamaan otetta ja sijaa ajatuksissamme ja sydämessämme.

Tästä syystä elämme jatkuvassa taistelussa, jossa lapsenmielisyys on tulilinjalla. Lapsen arvoista, viattomuudesta, leikkisyydestä ja yksinkertaisuudesta on siirrytty suorituskeskeiseen ja kompleksiseen elämänmalliin, jossa vain vahvimmat ja kyvyikkäimmät selviytyvät maaliin voittajina. Olemme jättämässä seuraavalle sukupolvelle perinnön epävarmasta ja uhkaavasta maailmasta, jossa ainoat pysyvät asiat ovat alati kiihtyvä muutos ja oman edun tavoittelu.

Olisiko näin ollen aika pysähtyä ja hiljentyä kuulemaan sisällämme olevan lapsen ääntä, joka pyrkii muistuttamaan meitä siitä, mikä todella merkitsee ja on olennaista elämän hektisyyden keskellä? Olisiko aika päästää irti pettymyksistä ja huolista, joita olemme kasanneet kerroksittain sydämemme päälle ja päästää sisäinen lapsemme vapaaksi?

Lapsesta aikuiseksi

Kasvaminen kohti aikuisuutta on väistämätöntä. Mutta se ei tarkoita lapsenmielisyyden hautaamista ja värien muuttumista harmaaksi, vaikka hiuksemme saattaisikin erkaantua kehostamme tai kerätä hieman väriä. Vaikka lapsuutemme jäisikin historiaan, lapseutemme edelleen pysyy - enemmän tai vähemmän piilossa tai esillä.

Eräs viisas ystäväni kerran sanoikin, ettemme varsinaisesti siirry lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta aikuisuuteen ja sitä myötä vanhuuteen, vaan kaikki nämä ikäkaudet säilyvät sisällämme ja sydämessämme (1 Joh 2:12-14). Näin ollen voimme ikäänkuin puhutella lasta tai nuorta sisällämme ja valjastaa näiden ikäkausien kokemuksemme sekä oman että muiden elämän iloksi ja viisaudeksi. Sillä onko mitään kauniimpaa kuin nähdä ikääntyneen vanhuksen silmäkulmassa lapsen pilkettä ja eleissään nuoruuden paloa?

Tällaista paloa myös musiikki voi ilmentää, kuten PMMP:n versio Pikkuveli -biisistä:

PMMP - Pikkuveli (spotify linkki)

Pikkuveli (sanat)

"Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna,
älä koskaan miehisty
En meidän taloon lisää aikuisia halua"

Terve aikuisuus sallii, hyväksyy ja jopa vaalii sisäistä lastaan. Lapsi meissä auttaa säilyttämään herkkyyden, uskon tulevaan ja riippuvaisuuden toisistamme - sillä kukaan ei selviä tarvitsematta toisia. Ja tämän tarvitsevuuden ytimessä on nöyrtyminen omasta ylpeydestämme ja riippumattomuudestamme lapsen tasolle, jossa toteamme, ettemme selviä yksin. Tarvitsemme toisiamme, tarvitsemme tunteitamme ja tarvitsemme jotain elämää Suurempaa, joka antaa mielekkyyden sekä tähän elämään että tulevaan -

"Sallikaa lasten tulla minun tyköni,
älkääkä estäkö heitä,

sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. 
Totisesti minä sanon teille:

joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa
niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle"
(Mark 10:14-15)

Keveyttä rinnassa

Pintaliitoa

On aika sukeltaa syvälle ja aika nousta pintaan haukkaamaan happea. Talven syväsukellukset alkavat väistyä hiljalleen kevätauringon kutitellessa poskipäitä ja valon hyväillessä vartaloa. Tervetuloa lämpö!

Olen aina tiedostanut kuuluvani kansaan, joka elää auringosta ja sen lämmöstä, ohikiitävän kesäkauden valosta ja keveydestä. Tätä itsekin kaipaan, ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Talvella on oma paikkansa kalenterissani, mutta kesällä vielä suurempi paikka sydämessäni. Sillä pitenevä päivä muistuttaa minua elämän keveydestä, huolettomuudesta, unelmista ja mahdollisuuksista. Luovuudesta.

Todettakoon, että omaan lievän taipumuksen ajoittaiseen masennukseen, apatiaan ja melankoliaan, joka ei välttämättä päälle näy, mutta silti sisällä tuntuu. Enkä usko olevani ainoa tässä Pohjolassa, joka kykenee samaistumaan näihin tuntemuksiin. Siispä asettakaamme hetkeksi syrjään alhainen itsetuntomme, suomalainen jäyhyytemme ja kyynisyytemme ja ottakaamme vastaan pienet valonpilkahdukset, kevään tuulahdukset ja lintujen laulun luikautukset - on aika elää!

Keveys ei ole helppoa, mutta silti elintärkeää ihmisyydelle, selviytymiselle ja jaksamiselle. En tarkoita, että vastoinkäymisille tulisi nauraa tai vitsailla, vaan suhteuttaa ne oikein. On syviä suruja, jotka tulee kohdata asian vaatimalla vakavuudella ja lähimmäisenrakkaudella, mutta on myös pieniä huolia, joista ei kannata sen suuremmin välittää. Ongelmaksi tulee, jos kadotamme suhteellisuudentajumme ja isosta tulee pientä ja päinvastoin.

Tätä suhteellisuudentajua ja balanssia olen etsinyt koko elämäni ajan. Ihmisen kohtaaminen samalla tasolla, oikealla tilannetajulla ja herkän tunneälyn kera, on melkoinen taitolaji, johon ei välttämättä yksi ihmiselämä riitä. Mutta kun kohtaaminen tapahtuu aidosti, välittämisen ja rakkauden säestämänä, löydämme aarteen, jonka tavoitteleminen on kaiken vaivan ja prosessoinnin arvoista. Löydämme yhteyden sielujen välillä, jotka keskustelevat ja kuuntelevat toistaan arvostaen. Eikä aina edes tarvita sanoja, sillä toisinaan yhteyteen riittää jo pelkkä katse tai huokaus.

Opin keveyttä opiskellessani Chicagossa (2002-2003), jossa sain usein huomautuksia tai suorastaan moitteita ollessani liian vaatimaton, taka-alalle vetäytyvä tai muuten raskaasti elämään suhtautuva ulkomaalainen. Ensi kokemukset amerikkalaisten keveydestä tuntuivat pinnalliselta hötöltä, jota syvästi tuntevana ja syvien ystävyyssuhteiden kannattajana en ollut valmis hyväksymään. Tuntemattomien kadulla vastaantulevien moikkaukset tuntuivat tekopyhiltä ja luokkahuoneiden ylisosiaaliset väittelytilanteet ahdistavilta. Tuntui, että olin tupsahtanut keskelle ekstroverttien luvattua maata!

Vei aikaa päästä jenkkiläistä pintaa syvemmälle ja ymmärtää, mistä moinen keveys kumpusi. Ja se alkoi kiehtomaan ja saamaan otetta usein niin surumielisestä persoonastani. Ja kun melankoliani pyrki hiipimään takaisin, riitti, että sikäläiset ystäväni tokaisivat minulle: "Don't be so Finnish!" Tietenkään en allekirjoittanut kaikkea tähän kulttuuriin ja mentaliteettiin liittyviä asioita, mutta silti sain tervettä opetusta keveydestä ja huolettomuudesta. Löysin ikäänkuin kultaisen keskitien.

Keveys näkyy usein musiikkivalinnoissani, kun tallustelen koiramme jokailtaisen pissatuslenkin Lentolan ympäristössä. On hetkiä, jolloin musiikin syvällinen sanoma riipaisee sisukseni auki, mutta sitten on niitä aikoja, jolloin en kaipaa muuta kuin hunajanmakuista ja hattarantuntuista poppia, joka tyhjentää viimeisetkin aivosolukot ja tarjoaa hetken lapsenmielistä leikkisyyttä, kuten viimeaikainen Spotifyn lempparini Satin Circus (bongaatko muuten videosta yhden lempiurheilulajeistani?) -

Satin Circus - EMMA (spotify linkki)

EMMA (sanat)

Miten keveys suhteutuu uskoomme johonkin yliluonnolliseen tai korkeampaan voimaan, persoonattomaan tai persoonalliseen Jumalaan? Onko Jumala etäinen, kylmä ja apaattinen vai läheinen, lämmin ja huumorintajua omaava Luoja, johon hyvät vitsit ja tilannekomiikka uppoavat kuin voiveitsi sulaan Ingmariiniin? Uskon näin.

Oli kyseessä sitten Jaakko Heinimäen kirja "Pyhä nauru" (linkki) tai Jarkko Vehniäisen valloittavat karikatyyrit tai sarjakuvat (linkki), huumori on vahvasti läsnä uskossa. Ja tämän olemme jostain syystä täysin missanneet. Valitettavasti. Sillä uskon Jumalassa olevan suunnatonta keveyttä, iloa, vapautta ja riemua, vaikkakin myös huolta maailman ja meidän tilastamme. On kuitenkin mahtavaa luottaa siihen, ettei Hän kuitenkaan jätä meitä tilaamme, vaan tarjoaa lohdutuksen apatian, melankolian ja masennuksen keskelle -

"Jumala, joka masentuneita lohduttaa, lohdutti meitä Tiituksen tulolla, eikä ainoastaan hänen tulollansa, vaan myöskin sillä lohdutuksella, jonka hän oli teistä saanut, sillä hän on kertonut meille teidän ikävöimisestänne, valittelustanne ja innostanne minun hyväkseni, niin että minä iloitsin vielä enemmän." (2 Kor 7:6-7)

Uskallanko vielä(kin) unelmoida?

Matkalla Nepaliin

On aika tehdä tilinpäätöstä kuluneesta vuodesta ja peilata hieman sitä, mistä olen tullut, missä olen nyt ja mihin olen matkalla. Hiljentyminen valkeaan jouluun uuden vuoden kynnyksellä pistää miettimään, mitä on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana suhteessa lähimmäisiini ja itseeni. Sillä jotain on muuttunut ja vieläpä peruuttamattomasti.

Olen alkanut jälleen unelmoida.

Vielä vuosi sitten totesin työkamuilleni kahvihuoneessa, ettei minulla ole enää sen kummempia visioita, tavoitteita tai muitakaan unelmia tulevaisuudesta. Nautin työstäni pitkäaikaistyöttömien parissa, viikottaisista salibandyreeneistä ja kirkonpenkin kuluttamisesta. Se riitti. Tunsin sisälläni tyytyväisyyttä, mutta samalla myös ristiriitaa siitä, ettei mikään enää tuntunut tai sytyttänyt niinkuin ennen. Arki näytti harmaalta, monotoniselta ja perin ennalta-arvattavalta. Unelmani olivat hautautuneet jonnekin syvälle syövereihin.. kunnes astuin leffateatteriin.

Autolla Nepaliin -dokkarista ei löytynyt hätkähdyttävää hollywoodmaista glamouria, huikeita visuaalisia efektejä, järisyttäviä stuntteja tai mielettömiä näyttelijäsuorituksia. Mutta se osui suoraan sydämeeni vilpittömällä, inhimillisellä ja rohkealla tarinalla erään tuikitavallisen nuoren aikuisen unelmasta tehdä hyvää ja muuttaa pieni pala maailmaa. Ja tämä riitti muuttamaan myös minua.

Oli jokseenkin vaivatonta samaistua päähenkilö Juhon ajatuksiin, tuntemuksiin ja myös siihen yksinäisyyteen, mitä tulee unelman kantamiseen. Olen itsekin unelmoija, mutta sillä erotuksella, että omat unelmani olivat kaivautuneet syvälle pelkojeni, epävarmuuteni ja laskelmointini alle. Mutta jotain tapahtui matkalla Nepaliin, joka alkoi hiljalleen murtaa esteitä unelmieni edestä.

Mitä sitten unelmoin? Toisin kuin Juholla, omat unelmani löytyvät lähempää - ystävistäni ja ihmissuhteistani. Sillä unelmoin syviä ystävyyssuhteita, joita en ole ennen kokenut. Unelmoin sydämen yhteyttä, josta syntyy ihmeitä ja oivalluksia, jotka muuttavat olosuhteita ja ympäröivää maailmaa. Unelmoin oman ja toisen persoonan tuntemusten parempaa kuulemista, näkemistä ja ymmärtämistä. Unelmoin uskovani ihmiseen ja tuovani hänestä esiin parhaat puolet ja piilevät voimavarat.

Voiko tällaista unelmaa mitata? Tuskin. Voiko siitä tehdä tilastoja ja arvioida sen onnistumista? Epäilen. Tuleeko tämän unelman toteuttamisesta helppoa? Ei varmasti. Entä tuleeko tästä unelmasta elämän mittainen prosessi ja onko se sen arvoista? Ehdottomasti kyllä!

Unelman hinta
"Jos olisimme suunnitelleet reissumme yksityiskohtia myöten, emme olisi todennäköisesti lähteneet koko matkalle.. sillä siihen sisältyvät pelot, riskit ja uhat olisivat olleet liikaa" (Juho). Unelmaan sisältyy aina riski. Oli kyseessä sitten pähkähullu road trip Volkswagen Transporter -merkkisessä entisessä Postin pakettiautossa, johon takapenkki haettiin romuttamolta tai sitten syvät ihmissuhteet, joissa kohdataan pelkoja ja syvennetään luottamusta.

Uskon vakaasti, että unelman synnyttäjänä, moottorina ja polttoaineena on vastustamaton palo, intohimo (eng. passion) ja tarve toteuttaa se jokin, jota ilman elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. Oman unelmani suhteen tuo voima, joka pakottaa minut liikkeelle, on rakkaus. Ja juuri rakkaus oli se, joka mursi myös Juhon sydämen keskellä kastittomien nepalilasten koulun pihaa. Tuo rakkaus, joka sai nuoren miehen liikkeelle vaaroja uhmaten, maineensa alttiiksi asettaen ja kustannuksista välittämättä.

Unelman täyttymys
Uskallatko sinä vielä(kin) unelmoida? Mikä on sinun unelmasi? Dokkarin lopputekstien lomassa pohditaan unelman ja haaveen eroa. Toisin sanoen, mikä tekee unelmasta unelman ja haaveesta haaveen? Mitä itse vastaisit? Unelmointi sisältää jo ajatuksen toteutumisen mahdollisuudesta, mutta se vaatii työtä, kun taas haave hautautuu jo ennen kuin sitä ehtii edes ääneen lausumaankaan.

Kun mietin tulevaa vuotta, toivon vaihtavani haaveiluni unelmointiin. Haluan nähdä vaivaa, tehdä duunia ja toteuttaa sydämeni paloa, joka kutsuu lähestymään ihmistä ja vain rakastamaan tätä. Hellittämään hetkeksi omista kiireistäni, tarpeistani ja huolistani ollakseni vain hiljaa toisen vierellä, kun tekee kipeää tai on muuten yksinäistä.

Juhon unelman täyttymys kätki mukaansa myös yllätyksen, sillä unelman toteutuminen vaikutti ympäristöön tavalla, jota kukaan ei osannut aavistaa. Dokkaria on käynyt katsomassa tuhannet suomalaiset, joista moni on alkanut jälleen unelmoida ja joiden unelmien kautta hyvää kierrätetään moninkertaisesti eteenpäin.

Meno-paluu Tampereelta Kathmanduun osoitti, että unelman täyttymys alkaa pienestä ideasta, ikään kuin mitättömän kokoisesta sinapinsiemenestä, josta kasvaa suuri puu. On hyvin tavallista, että tätä pientä ideaa aluksi halveksitaan, kritisoidaan ja epäillään. Kyynisyys, skeptisyys ja uhkien lietsonta ovat pahinta myrkkyä orastavalle unelmalle, joka tukahtuu haaveeksi, mikäli niille annetaan valtaa ja huomiota. Mutta kun pienenpieni unelman itunen alkaa kasvamaan alistumatta peloille ja muille soraäänille, kaikki tulee mahdolliseksi. Ja vähitellen myös soraäänet laantuvat ja muuttuvat ihmettelyksi.

Epi(b)logi: Kadonnut lapsenmielisyys
Uskon, että unelmaan ja sen toteuttamiseen tarvitaan myös ripaus lapsenmielistä heittäytymistä. Sillä lapsen mieli ei laske kustannuksia eikä rakenna ylitsepääsemättömiä esteitä, vaan tarttuu tilaisuuteen aina kun mahdollista, sen kummemmin epäröimättä. Oli kyseessä sitten säntääminen kaupan karkkihyllylle heti, kun vanhemman silmä välttää tai värittäminen tussilla äidin uuteen tapettiin, kun lastenvahti kääntää selkänsä. Ja tätä lapsenmielisyyttä haluan etsiä ja löytäessäni pitää siitä kiinni.

Sillä mistä lopulta löydämme uudelleen kyvyn unelmoida ellei lapsistamme? Uskon, että tänä jouluna paras lahjamme lapsillemme on sallia unelmointi ja antaa hetki aikaa myös itsellemme unelmoida, sillä joskus unelmamme saattaa käydä myös toteen!

"Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle."

Markus 10:14-15

Paul Alan - Big Day Tomorrow (spotify linkki)

Big Day Tomorrow (sanat)

"Momma's boy pride and joy
It's a big day tomorrow
The world awaits you and we can't let them down
Dream your dreams and swim upstream
Though no one may follow
I'll cheer the loudest and always be proud"

Kuolisitko puolestani?

Luopuminen oikeuksista

Minkä puolesta olisit valmis uhrautumaan.. ja minkä puolesta valmis luopumaan oikeuksistasi? Samaan aikaan kun naamakirja täyttyy 'Tahdon' tai 'En tahdo' -kannanotoista ja Arkadianmäen graniittitalo 'Puolesta' tai 'Vastaan' -äänistä liittyen sukupuolineutraaliin avioliittolakiin, olen ajatuksissani jossain aivan muualla.

Sateenkaaridebatti nostaa esiin jälleen kerran ihmisen tarpeen saada itselleen oikeuksia, joista voisi kynsin hampain pitää kiinni. Ja kerran kun oikeus saavutetaan, siitä ei hevillä luovuta. Tämä inhimillinen tarve näkyy kaikessa, mitä teemme, oli kyseessä sitten oikeutemme päättää:

• omasta ja kohdussa kelluvan sikiön elämästä
• omaisuudesta ja sen tasapuolisesta jakamisesta
• terveyden edistämisestä tai laiminlyönnistä
• rakastamisesta tai vihaamisesta
• katkeruudesta tai anteeksiannosta
• jne.

Yhteiskuntamme perustuu oikeuksiin, joita ilman rakenteemme sortuisi ja pohja tippuisi altamme. Mutta samalla kun itsepintaisesti ja jääräpäisesti roikumme kiinni oikeuksissamme, kadotammeko kolikon kääntöpuolen, joka kutsuu meitä luopumaan oikeuksistamme toisen parhaaksi? Olemmeko niin sisällä oikeudentajussamme, että harhailemme samalla kauemmas toisistamme?

Näiden pohdintojeni keskellä minut pysäytti Hurtsin biisi 'Somebody To Die For', joka kertoo tarinaa toisesta ulottuvuudesta, nimittäin itsensä uhraamisesta ja sen äärimmäisestä muodosta, kuolemasta toisen puolesta -

Somebody to Die For - Hurts (spotify linkki)

Somebody to Die For (sanat)

"And I don't need this life
I just need

Somebody to die for"

Uhrautuminen toisen puolesta on aina kiehtonut minua. Ehkä osittain siitä syystä, että se sotii ihmisen ja yhteiskuntamme individualistista itsekkyyttä vastaan, mutta myös siksi, että siinä rakkaus pukeutuu konkreettiseen asuun, arjen pieniin ja suuriin ihmeisiin. Elokuvamaailmassa uhrautuminen on teema, jota mm. Clint Eastwood (Gran Torino) ja Mel Gibson (Braveheart ja The Passion of the Christ) ovat käsitelleet tavalla, joka on jättänyt itseni kerta toisensa jälkeen sanattomaksi. Erityisesti Gran Torinon loppukohtaus, jossa Eastwoodin näyttelemä Korean sodan äreä veteraani ja leski Walt Kowalski uhraa elämänsä naapurissa asustelevan maahanmuuttajaperheen tähden, laittoi minut miettimään omaa suhtautumistani lähimmäiseen.

Uskon, että voimme uhrautua tai peräti kuolla toisen puolesta. Ei välttämättä sanan täydessä merkityksessä, mutta sen eri sävyissä ja muodoissa. Sillä uskon, että omista eduista ja mukavuuksista luopuminen, oli kyseessä sitten oma aika, raha, vaiva, terveys tai muu oikeutemme, on tietynlaista kuolemista, jos se riisuu meiltä pois oman edun tavoittelun toisen parhaaksi. Ja tällaisessa kuolemisessa piilee lääke yhteiskuntamme huonovointisuuteen.

Sillä arjen uhrautuminen alkaa pienestä askeleesta, jonka voimme ottaa muulloinkin kuin jouluna, jolloin luonnollisesti haluamme muistaa lähimmäisiämme ja yhteiskuntamme vähäosaisia. Mutta kun juhlat on juhlittu, palaamme niin helposti takaisin omiin ympyröihimme sulkien oven ja ikkunat perässämme. Uhrautuminen ei katso aikaan tai paikkaan, vaan se on valmis tarttumaan hetkeen kuin hetkeen, oli itsellä sitten hyvä tai huono fiilis. Sillä uhrautuminen ei perustu tunnetilaan, vaan se on luja päätös ja valinta, tietyssä mielessä jopa elämäntapa. Mutta sen edellytyksenä on vapaaehtoisuus, sillä pakottamalla ei saada mitään hyvää aikaan.

Ja juuri vapaaehtoisuudessa, oman sydämen tahdossa, on uhrautumisen salaisuus. Silloin kun kukaan ei vaadi tai odota sinulta mitään tai ei edes näe sinun luopuvan omista oikeuksistasi toisen tähden, uhrautuminen löytää merkityksensä. Se on parhaimmillaan silloin, kun sen noteeraa vain Hän, joka on uhrannut kaikkensa vapaaehtoisesti, viattomasti ja luopuen kaikista oikeuksistaan minun ja sinun tähden -

"Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti."

- Kirje filippiläisille 2:6-8

Uskon sellaiseen voimaan, joka ei kumpua tämän todellisuuden mittareista, vaan näkymättömän. Oikeuksista luopumista, uhrautumista tai kuolemista toisen puolesta ei voi tapahtua ilman nöyryyttä. Ja huomaa, etten tässä kohtaa tarkoita nöyristelyä. Nöyryys on piilevä voimavara, joka merkitsee minulle suunnatonta energianlähdettä taistelussa itsekkyyttäni ja ylpeyttäni vastaan. Sitä ei näkyvä maailma ymmärrä eikä se voikaan, sillä se yhdistetään usein heikkoudeksi tai saamattomuudeksi tehokkuutta ihannoivassa yhteiskunnassamme. Mutta juuri nöyryys pitää jalkani maan kamaralla, mutta sydämeni pilvissä.. ajatukseni selkeinä ja tunteeni elävinä.

Ja nöyryys saa minut luopumaan oikeuksistani, jotta toisella olisi asiat himpun verran paremmin. Ja toivon sydämestäni, että jos tilanne sen joskus vaatisi, olisin valmis kerran jopa menemään liekkeihin, jotta se toinen jäisi henkiin -

Sinä - Happoradio (spotify linkki)

Sinä (sanat)

"Niin vuokses menisin liekkeihin,
parkumatta palaisin,
olla parempi tahtoisin."

Mul on ikävä

Divine appointments

Muistatko vielä Pave Maijasen kasarihitin 'Ikävä', jonka kertosäe "Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä" iskeytyi korvamadon lailla tajuntaan (spotify linkki)? Kyseinen biisi nousee vieläkin mieleeni aina silloin tällöin, kun kaipaan, haaveilen tai ikävöin jotakin muistoa ihmisestä, tilanteesta tai ohikiitävästä hetkestä.

Millainen on ikävän tunne ja mistä se syntyy? Tuo rinnassa puristava kihelmöinti, joka ei jätä rauhaan, vaan jyskyttää joka puolella elimistöämme kuin tasainen tinnitus. Pistin gallupin pystyyn facebookissa, jossa sain kysymykseeni "Mitä sinä ikävöit?" mm. seuraavia vastauksia:

• viiden markan irtokarkkipusseja
• vauvan tuoksua
• yöunia
• mummulaa
• astianpesukonetta
• tovereita toiselta paikkakunnalta
• suomalaista ruisleipää ja suklaata
• yli ymmärryksen ja olosuhteiden käyvää rauhaa
• lepoa muuttoruljanssista
• lunta
• sinua

Näyttäisi siltä, että ikävä voi syntyä niin menneistä muistoista, nykyisistä hetkistä kuin tulevaisuuden kaipuustakin. Se on meihin sisäänrakennettu olotila, joka tekee meistä inhimillisiä, tuntevia ja kaipaavia. Siis ihmisiä eikä robotteja.

Olen itse oppinut hiljalleen nauttimaan ikävän tunteesta, koska se kertoo minulle, että elämä tuntuu joltakin. Olen siis elossa! Muistan nuoruudessani ikävöineeni erityisesti ihmisiä, jotka jättivät minuun jäljen, joka on ajan saatossa hieman haalistunut mutta ei silti kokonaan kulunut pois. Oli kyseessä sitten ulkomaanmatkojeni ihastukset (kuten se vaaleatukkainen norjatar sieltä Kristiansandin bilispöydän ääreltä), leipomon kesätyökamut (kulkuripoika rulaa!) tai Hangon Wall'sin hamburgaret.

Ajan myötä ikävän tunteestani on tullut vielä syvempää kuin ennen. Elämän onnistumiset ja vastoinkäymiset, saavutukset ja menetykset, ovat syventäneet kohtaamisiani ihmisten kanssa. Enää ei ole niin kiire kuin aiemmin, ja toisen kuuntelemisesta on tullut tärkeämpää kuin omien mielipiteideni tyrkyttämisestä. Ikävään tarvitaan vain lyhyt mutta sitäkin merkityksellisempi hetki, jossa riittää vain pari sanaa ja katsekontakti, kun se tapahtuu oikeassa hetkessä ja oikeassa paikassa.

Uskon näet, että ikävän ytimessä on juuri oikea ajoitus ja oikeat olosuhteet. Mikään ei tapahdu sattumalta, vaan kaikella on tarkoitus - niin tietyn ihmisen kohtaamisella tietyssä hetkessä kuin yksittäisen tapahtuman toteutumisella juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Nimitän tällaista kohtaamista termillä divine appointment (vap. suom., 'jumalallinen kohtaaminen').

Oletko koskaan kohdannut tilannetta, joka oli niin spesiaali, että ikäänkuin jollakin elämää suuremmalla tai korkeammalla voimalla olisi ollut näppinsä pelissä? Muistatko hetken, jossa ystäväsi sanoi juuri ne merkitsevät sanat, jotka estivät sinua tekemästä elämäsi suurinta virhettä tai sen tilanteen, jossa kävellessäsi suojatiellä horjahdit "sattumalta" taakse samalla, kun auto porhalsi nenäsi edestä jättäen sinut haukkomaan henkeäsi. Uskon, että näissä hetkissä on tapahtunut jotain suurempaa ja peräti yliluonnollista, joka saa meidät kyseenalaistamaan sattuman.

Uskon myös, että jumalallista kohtaamista tapahtuu arjessamme päivittäin, jos vain uskallamme avata silmämme sille. Tämä rohkaisee heittäytymään seikkailuun, jossa emme koskaan tiedä, minkä kulman takana, missä ihmissuhteessa tai minkälaisessa tilanteessa seuraava kohtaaminen tapahtuu. Tällaista jännitystä itse ikävöin ja kaipaan.

Ikävä on syvimmillään molemminpuolista tunnetta, joka toimii kahteen suuntaan. On ihanaa tuntea, että samalla kun itse ikävöin, myös minua ikävöidään. Olen kaivattu ja odotettu ystävä jollekulle, joka on miettinyt, mitä minulle kuuluu ja missä tänään olen menossa. Uskoni pohjautuu tällaiseen dialogimaiseen ikävän tunteeseen, jossa myös minua ikävöidään. Itse asiassa vieläpä mustasukkaisen kiihkeästi (!):

"Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut"

- Jaakobin kirje 4:5

On uskomatonta tietää ja välillä jopa aistia, että Hän joka on minut luonut, myös ikävöi minua. Hän ei ole etäinen ja välinpitämätön tunteitani kohtaan tai kaukainen auktoriteetti, joka sanelisi kohtaloni kulkua, vaan läheinen ystävä, joka on jopa tatuoinut itseni ihoonsa (Jesaja 49:16), ettei unohtaisi minua. Tällainen ikävän tunne ei kosketa vain nykyhetkeä, vaan myös tulevaa todellisuutta. Sillä ikävän tunne täyttyy kohtaamisessa ja kaipuu jälleennäkemisessä. Siinä hetkessä, jolloin ikävä päättyy ja ikuisuus alkaa.

Happoradio - Ikävä ihollesi (spotify linkki)

Ikävä ihollesi (sanat)

"Ikävä ihollesi
kaipaus kiinni sinuun
tahtoo tajuntaasi
tarve tahdotuksi
ikävä ihollesi
viettää vierellesi"

Fury

Kun ei ole enää mitään menetettävää

Ihmisellä on taipumus pitää kynsin hampain kiinni omastaan loppuun asti. Oli kyseessä sitten maine, saavutettu status, omaisuus tai jopa oma henki. Ja mitäpä sitä sen enempää pähkäilemään, kun ei ole mitään syytäkään luopua omastaan. Voi vain nauttia mukavuusvyöhykkeen tarjoamasta helposta, keveästä ja ei-ollenkaan-masentavasta elämästä.

Kersantti Wardaddyn (Brad Pitt) johtama panssarivaunumiehistö oli jo kauan sitten poistunut mukavuusvyöhykkeeltä kauas epämukaviin oloihin Sherman-tankin sisuksiin kohteena toisen maailmansodan kalkkiviivat Saksassa, huhtikuussa 1945. Elokuva Fury on realistisuudessaan pysäyttävä ja karmiva kuvaus helvetistä maan päällä, jossa ainoa turvapaikka ja koti löytyy telaketjuilla varustetusta kevytrakenteisesta tankista, josta muodostui sittemmin useamman sankarin viimeinen leposija.

Fury (suom. raivo, kiihko, vimma tai viha) jätti itseni sanattomaksi, haukkomaan henkeäni ja pohtimaan omaa taipumustani varjella ja suojella elämääni. Mutta totuus on, halusimmepa sitä tai emme, elämme itse päivittäin jatkuvassa sotatilassa, jossa kohtaamme ulkoisia tai sisäisiä uhkia, pelkoja ja taisteluita. Osan me voitamme, kun taas osalle antaudumme. Vaikka kuinka eristäisimme itsemme omaan pieneen "tankkiimme" sulkien luukun perässämme, emme pääse eroon sitä sotaa, joka velloo sisällämme, sydämessämme ja asenteissamme. Koska suurinta sotaa ei käydä näkyvillä aseilla, räiskyvillä sirpalepommeilla tai räjähtävillä kranaateille, vaan pinnan alla kytevissä asenteissamme ja suhtautumisessamme, jotka johtavat sanoihimme ja tekoihimme.

Epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia tekoja
'Furyksi' ristityn tankin viisihenkinen miehistö (Wardaddy, Grady, Boyd "The Bible", konekirjoittaja Norman ja Trini) kamppailevat epätoivoisissa ja epäinhimillisissä olosuhteissa, joissa on jäljellä enää ihmisarvon ja itsensä kunnioittamisen rippeet. Sodan verinen julmuus ja ympäröivä kuoleman katku ovat turruttaneet tunteet ja riistäneet toiveet paremmasta jo aikaa sitten. Myös miehistön tuorein jäsen Norman (Logan Lerman), joka on komennettu tankkiin tahtomattaan, ruumiillistaa viimeisenä tämän epätoivon, joka pakottaa hänet alistamaan tunteensa ja toiveensa veljiensä tähden.

Kuinka epätoivoinen sinä olet... puolustamaan arvojasi, uhrautumaan aatteesi tai lähimmäisesi puolesta tai taistelemaan viimeiseen asti kyynisyyttä, turtumista tai katkeroitumista vastaan? Furyn tarina kulminoituu risteykseen, jossa on tehtävä valinta. Muutaman sadan vihollisen joukko on lähestymässä tätä strategista risteyskohtaa, johon tankki on jumiutunut. Helpoin ratkaisu olisi ottaa jalat alle ja paeta kauas horisontin taa, mutta Wardaddy valitseekin toisin - ja vieläpä vapaaehtoisesti, kenenkään pakottamatta. Elokuvan huipentuma tuo esiin isällisen rakkauden, perheen puolustamisen luovuttamattomuuden ja lopulta armollisuuden keskellä rakkaudetonta ja pimeää tannerta.

Mikä on sinun risteyksesi ja valintasi?
Wardaddyn valinta miehistöineen on häkellyttävä, sillä itse olisin keksinyt tuhat syytä karata paikalta. Inhoan sydämestäni ristiriitoja, risteyksiä ja valintoja, joita mieluummin kartan kuin kohtaan. Siksi elokuva puhutteleekin kaikessa karuudessaan, mutta antaa samalla toivon, että turtuneinkin kersantti voi pehmetä ja löytää tunteensa uudelleen, kun valinta on tehty. Yli ymmärryksen käyvä päätös kohdata ylivoimainen vihollinen saa aikaan myös vapautumisen, toivon heräämisen ja käsittämättömän tunteidenpalon, joka yhdistää miehistön ennennäkemättömällä tavalla. Ja tätä rakkautta, uhrautumista ja toisten puolustamista ei voi mikään erottaa ja tehdä tyhjäksi.

Astuin ulos elokuvateatterista vaikuttuneena, mutta shokeerattuna - mieli pökertyneenä, mutta samalla onnellisena siitä, että olen perustanut elämäni arvoihin, joita kukaan ei voi minulta viedä. Vaikka elämäni omassa pienessä "tankissani" onkin aika ajoin karua, ahdasta ja kiivasta taistelua omia varjojani ja heikkouksiani vastaan, silti tiedän sydämessäni, ettei "mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta" (Room 8:38-39).

Ja tämä usko rohkaisee heittäytymään silloinkin, kun olen vaarassa menettää kaiken, samalla, kun ei ole enää mitään menetettävää. Kun kaikki sanat on jo lausuttu, kun tie on jo kuljettu loppuun ja maali häämöttää näköpiirissä. Vaikka voimani ehtyisivät, epätoivo valtaisi mieleni ja haluaisin luovuttaa kesken taistelun, tiedän, ettei Hän luovuta suhteeni milloinkaan. Vaikka otteeni uskoon lipsuisi, olen varma siitä, että Hänen otteensa pysyy -

Nothing Left To Say - Imagine Dragons (Spotify linkki)
Nothing Left To Say (sanat)

"If you could only save me
I'm drowning in the waters of my soul"

Tähtiin kirjoitettu virhe

"Hautajaiset eivät ole kuolleita, vaan eläviä varten"

On elokuvia, jotka unohdat melko pian katsottuasi ne. Ja sitten on elokuvia, jotka koskettavat ohikiitävän hetkisen, mutta eivät kuitenkaan onnistu tunkeutumaan pintaa syvemmälle. Ja lopuksi on elokuvia, jotka eivät jätä sinua rauhaan, vaan iskevät tajuntaasi ja vyöryvät ylitsesi tsunamin lailla koskettaen jostain niin syvältä, että jäät tuijottamaan lopputekstejä tyhjänä ja sanattomana. Yksi tällainen leffa oli 'Tähtiin kirjoitettu virhe'.

'Tähtiin kirjoitettu virhe' kuvaa kahden nuorukaisen rakkaustarinaa tilanteessa, jossa elämän tiimalasin hiekka on auttamattomasti valumassa kohti loppuaan, syöpäsairauden heikentäessä viimeisiä elintoimintoja. Hazelin ja Gusin suhtautuminen elämään, omiin toiveisiin ja haaveisiin keskellä sairauden todellisuutta on kaunista, koskettavaa ja inspiroivaa. Ikuisuus, äärettömyys ja rakkauden syvyys ovat läsnä jokaisessa vuoropuhelussa, erityisesti rakastavaisten toisilleen laatimissa muistopuheissa.

"Annoit minulle ikuisuuden laskettujen päivien sisällä."
Millaisen muistopuheen sinä laatisit läheisimmälle ystävällesi, tai millaisena sinut muistettaisiin? Tuntuisiko sinusta, että elämä ajoi ohitsesi liian nopeasti etkä milloinkaan ehtinyt kiireiltäsi pysähtymään olennaisen äärelle? Hazelin ja Gusin päätös laatia toisilleen muistopuhe vielä tässä elämässä, lausua ne merkitsevät sanat ennen kuin on liian myöhäistä, on jotain niin kaunista, joka puhuttelee syvältä. Miten usein me avaammekaan sydämemme tunteet ja lausumme sanamme vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä.. kun olemme jo päästäneet irti ja luovuttaneet?

"Pyritkö siihen, että koko maailma muistaa sinut historian sankarina, laajasti tunnettuna? Vai riittääkö sinulle, että vain kourallinen ihmisiä tulee muistamaan sinut, mutta sitäkin syvemmällä rakkaudella?"
Mitä vastaisit, jos sinulle esitettäisiin tämä kysymys? Pelkäänpä, että hapuilemme liian usein sitä tavoittamatonta unelmaa, lottovoittoa tai täydellistä parisuhdetta tajuamatta, että se upein ja täydellisin lahjamme seisoo jo edessämme jakaen elämämme ilot ja surut. Miten usein sivuutammekaan itsestään selvänä pitämämme asiat ja ihmissuhteet ymmärtämättä, että voimme menettää ne yhdessä hetkessä, vieläpä yllättäen ilman ennakkovaroitusta? Pysähdy hetkeksi kanssani miettimään, mitä sinulle on jo annettu - katso peilikuvaasi ja mieti, riittääkö se sinulle.

Ed Sheeran - All Of The Stars (spotify linkki)

All Of The Stars (sanat)

"So open your eyes and see
the way our horizons meet
And all of the lights will lead
into the night with me
And I know these scars will bleed,
but both of our hearts believe
All of these stars will guide us home"

"Jos haluat löytää sateenkaaren, sinun täytyy ensin kohdata sade."

'Tähtiin kirjoitettu virhe' sai kuin saikin myös meikäläisen, lähemmäs neljäkymppisen ikämiehen, kyynelkanavien vuosien padot aukeamaan lopputekstien ajaksi. Miksi näin? Toki elokuvan tarina kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan kosketti syvältä, osui lähelle ja upposi suoraan sydämeen, sillä olinhan kokenut vastaavanlaisen menetyksen itsekin (katso edellinen blogipostaus: 'In memoriam'). Mutta vielä enemmän se kolahti siitä syystä, että elämänvaiheeni on jo pitkään ollut kuin kävelyä sateisessa yössä. Kaikki elämäni puitteet ovat kyllä kohdallaan (upea vaimo, työ, terveys ja asunto), mutta silti kuulen sisältäni hennon ja äänettömän kuiskauksen, joka kertoo tarinaa syvemmästä elämästä pinnallisen sijaan. Ja tämä kutsu vie minua kohti valoa, selkeyttä ja syvempää vapautta, johon hapuilen pimenevän yön ja sateen keskeltä.

"Et voi vaikuttaa, sattuuko sinuun tässä elämässä, mutta voit valita sen, kuka sinua satuttaa."

Yössä sateen keskellä on yksinäistä kulkea. Mutta joskus tarvitsemme yksinäisyyttä löytääksemme jälleen valon ja lämmön, joka osoittaa meille oikean suunnan ja pysäyttää meidät joutumasta harhaan. Elämä satuttaa, mutta juuri kipu osoittaa meille, että olemme elossa. Kun yö vaihtuu päiväksi, paljastuu myös kipumme lähde, joka usein pulppuaa valinnoistamme. Päivänvalo paljastaa myös sen, ettemme pärjää yksin, vaan tarvitsemme lähimmäistä, joka kantaa omien jalkojemme pettäessä tai sydämemme kovettuessa.

"Syöpä, joka oli syntynyt hänestä, pysäytti sydämen, joka oli myös syntynyt hänestä."
Mitä sinä synnytät ympärillesi? Millaisen jäljen ja vaikutuksen jätät ilmapiiriisi, jossa kuljet? Uskon, kuten oivaltava sanonta toteaa, etteivät ihmiset tule muistamaan sinua niinkään kauniista sanoistasi tai näyttävistä teoistasi, vaan siitä, miltä heistä tuntui ollessaan sinun seurassasi. Kuljitko ihmisten ohi omissa pyrkimyksissäsi, kiireissäsi ja tarpeittesi ohjailemana vai luovuitko omastasi toisen tarpeiden vuoksi? Mitä me synnytämme ympärillemme, tulee ennen pitkää kantamaan hedelmää, joko hyvää tai huonoa. Tämä herättää myös itseni huomioimaan sanojeni ja tekojeni vaikutukset lähimmäisiini, jotka on annettu elämääni, ei itsestäänselvyytenä, vaan tarkoitusta varten.

"Kuvittele maailma ilman meitä? Se olisi merkityksetöntä."
Uskon, että meidät luotiin tarkoitusta varten. Ja juuri tarkoitusta ihminen janoaa elämäänsä, sillä ilman sitä jäljelle jää tyhjyys, turhuus ja rakkaudettomuus. Maailma ilman ihmistä olisi tosin kaunista, mutta vailla päämäärää. Mikä on sinun päämääräsi, tavoitteesi ja unelmasi? Elokuvan nuorukaisten Hazelin ja Gusin rakkaustarina oli täynnä tavoitteita, unelmia ja päämääriä (kuten matka Amsterdamiin), vaikka he tiedostivat kuoleman olevan jatkuvasti läsnä. Tarina rohkaisee meitä heittäytymään, vielä kun on aikaa. Ja tuntemaan, vielä kun sydämemme lyö. Sekä rakastamaan, niin kauan kun saamme herätä uuteen aamuun ja uuteen mahdollisuuteen.