On aika sukeltaa syvälle ja aika nousta pintaan haukkaamaan happea. Talven syväsukellukset alkavat väistyä hiljalleen kevätauringon kutitellessa poskipäitä ja valon hyväillessä vartaloa. Tervetuloa lämpö!
Olen aina tiedostanut kuuluvani kansaan, joka elää auringosta ja sen lämmöstä, ohikiitävän kesäkauden valosta ja keveydestä. Tätä itsekin kaipaan, ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Talvella on oma paikkansa kalenterissani, mutta kesällä vielä suurempi paikka sydämessäni. Sillä pitenevä päivä muistuttaa minua elämän keveydestä, huolettomuudesta, unelmista ja mahdollisuuksista. Luovuudesta.
Todettakoon, että omaan lievän taipumuksen ajoittaiseen masennukseen, apatiaan ja melankoliaan, joka ei välttämättä päälle näy, mutta silti sisällä tuntuu. Enkä usko olevani ainoa tässä Pohjolassa, joka kykenee samaistumaan näihin tuntemuksiin. Siispä asettakaamme hetkeksi syrjään alhainen itsetuntomme, suomalainen jäyhyytemme ja kyynisyytemme ja ottakaamme vastaan pienet valonpilkahdukset, kevään tuulahdukset ja lintujen laulun luikautukset - on aika elää!
Keveys ei ole helppoa, mutta silti elintärkeää ihmisyydelle, selviytymiselle ja jaksamiselle. En tarkoita, että vastoinkäymisille tulisi nauraa tai vitsailla, vaan suhteuttaa ne oikein. On syviä suruja, jotka tulee kohdata asian vaatimalla vakavuudella ja lähimmäisenrakkaudella, mutta on myös pieniä huolia, joista ei kannata sen suuremmin välittää. Ongelmaksi tulee, jos kadotamme suhteellisuudentajumme ja isosta tulee pientä ja päinvastoin.
Tätä suhteellisuudentajua ja balanssia olen etsinyt koko elämäni ajan. Ihmisen kohtaaminen samalla tasolla, oikealla tilannetajulla ja herkän tunneälyn kera, on melkoinen taitolaji, johon ei välttämättä yksi ihmiselämä riitä. Mutta kun kohtaaminen tapahtuu aidosti, välittämisen ja rakkauden säestämänä, löydämme aarteen, jonka tavoitteleminen on kaiken vaivan ja prosessoinnin arvoista. Löydämme yhteyden sielujen välillä, jotka keskustelevat ja kuuntelevat toistaan arvostaen. Eikä aina edes tarvita sanoja, sillä toisinaan yhteyteen riittää jo pelkkä katse tai huokaus.
Opin keveyttä opiskellessani Chicagossa (2002-2003), jossa sain usein huomautuksia tai suorastaan moitteita ollessani liian vaatimaton, taka-alalle vetäytyvä tai muuten raskaasti elämään suhtautuva ulkomaalainen. Ensi kokemukset amerikkalaisten keveydestä tuntuivat pinnalliselta hötöltä, jota syvästi tuntevana ja syvien ystävyyssuhteiden kannattajana en ollut valmis hyväksymään. Tuntemattomien kadulla vastaantulevien moikkaukset tuntuivat tekopyhiltä ja luokkahuoneiden ylisosiaaliset väittelytilanteet ahdistavilta. Tuntui, että olin tupsahtanut keskelle ekstroverttien luvattua maata!
Vei aikaa päästä jenkkiläistä pintaa syvemmälle ja ymmärtää, mistä moinen keveys kumpusi. Ja se alkoi kiehtomaan ja saamaan otetta usein niin surumielisestä persoonastani. Ja kun melankoliani pyrki hiipimään takaisin, riitti, että sikäläiset ystäväni tokaisivat minulle: "Don't be so Finnish!" Tietenkään en allekirjoittanut kaikkea tähän kulttuuriin ja mentaliteettiin liittyviä asioita, mutta silti sain tervettä opetusta keveydestä ja huolettomuudesta. Löysin ikäänkuin kultaisen keskitien.
Keveys näkyy usein musiikkivalinnoissani, kun tallustelen koiramme jokailtaisen pissatuslenkin Lentolan ympäristössä. On hetkiä, jolloin musiikin syvällinen sanoma riipaisee sisukseni auki, mutta sitten on niitä aikoja, jolloin en kaipaa muuta kuin hunajanmakuista ja hattarantuntuista poppia, joka tyhjentää viimeisetkin aivosolukot ja tarjoaa hetken lapsenmielistä leikkisyyttä, kuten viimeaikainen Spotifyn lempparini Satin Circus (bongaatko muuten videosta yhden lempiurheilulajeistani?) -
Satin Circus - EMMA (spotify linkki)
EMMA (sanat)
Miten keveys suhteutuu uskoomme johonkin yliluonnolliseen tai korkeampaan voimaan, persoonattomaan tai persoonalliseen Jumalaan? Onko Jumala etäinen, kylmä ja apaattinen vai läheinen, lämmin ja huumorintajua omaava Luoja, johon hyvät vitsit ja tilannekomiikka uppoavat kuin voiveitsi sulaan Ingmariiniin? Uskon näin.
Oli kyseessä sitten Jaakko Heinimäen kirja "Pyhä nauru" (linkki) tai Jarkko Vehniäisen valloittavat karikatyyrit tai sarjakuvat (linkki), huumori on vahvasti läsnä uskossa. Ja tämän olemme jostain syystä täysin missanneet. Valitettavasti. Sillä uskon Jumalassa olevan suunnatonta keveyttä, iloa, vapautta ja riemua, vaikkakin myös huolta maailman ja meidän tilastamme. On kuitenkin mahtavaa luottaa siihen, ettei Hän kuitenkaan jätä meitä tilaamme, vaan tarjoaa lohdutuksen apatian, melankolian ja masennuksen keskelle -
"Jumala, joka masentuneita lohduttaa, lohdutti meitä Tiituksen tulolla, eikä ainoastaan hänen tulollansa, vaan myöskin
sillä lohdutuksella, jonka hän oli teistä saanut, sillä hän on kertonut
meille teidän ikävöimisestänne, valittelustanne ja innostanne minun
hyväkseni, niin että minä iloitsin vielä enemmän." (2 Kor 7:6-7)
