Uskallanko vielä(kin) unelmoida?

Matkalla Nepaliin

On aika tehdä tilinpäätöstä kuluneesta vuodesta ja peilata hieman sitä, mistä olen tullut, missä olen nyt ja mihin olen matkalla. Hiljentyminen valkeaan jouluun uuden vuoden kynnyksellä pistää miettimään, mitä on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana suhteessa lähimmäisiini ja itseeni. Sillä jotain on muuttunut ja vieläpä peruuttamattomasti.

Olen alkanut jälleen unelmoida.

Vielä vuosi sitten totesin työkamuilleni kahvihuoneessa, ettei minulla ole enää sen kummempia visioita, tavoitteita tai muitakaan unelmia tulevaisuudesta. Nautin työstäni pitkäaikaistyöttömien parissa, viikottaisista salibandyreeneistä ja kirkonpenkin kuluttamisesta. Se riitti. Tunsin sisälläni tyytyväisyyttä, mutta samalla myös ristiriitaa siitä, ettei mikään enää tuntunut tai sytyttänyt niinkuin ennen. Arki näytti harmaalta, monotoniselta ja perin ennalta-arvattavalta. Unelmani olivat hautautuneet jonnekin syvälle syövereihin.. kunnes astuin leffateatteriin.

Autolla Nepaliin -dokkarista ei löytynyt hätkähdyttävää hollywoodmaista glamouria, huikeita visuaalisia efektejä, järisyttäviä stuntteja tai mielettömiä näyttelijäsuorituksia. Mutta se osui suoraan sydämeeni vilpittömällä, inhimillisellä ja rohkealla tarinalla erään tuikitavallisen nuoren aikuisen unelmasta tehdä hyvää ja muuttaa pieni pala maailmaa. Ja tämä riitti muuttamaan myös minua.

Oli jokseenkin vaivatonta samaistua päähenkilö Juhon ajatuksiin, tuntemuksiin ja myös siihen yksinäisyyteen, mitä tulee unelman kantamiseen. Olen itsekin unelmoija, mutta sillä erotuksella, että omat unelmani olivat kaivautuneet syvälle pelkojeni, epävarmuuteni ja laskelmointini alle. Mutta jotain tapahtui matkalla Nepaliin, joka alkoi hiljalleen murtaa esteitä unelmieni edestä.

Mitä sitten unelmoin? Toisin kuin Juholla, omat unelmani löytyvät lähempää - ystävistäni ja ihmissuhteistani. Sillä unelmoin syviä ystävyyssuhteita, joita en ole ennen kokenut. Unelmoin sydämen yhteyttä, josta syntyy ihmeitä ja oivalluksia, jotka muuttavat olosuhteita ja ympäröivää maailmaa. Unelmoin oman ja toisen persoonan tuntemusten parempaa kuulemista, näkemistä ja ymmärtämistä. Unelmoin uskovani ihmiseen ja tuovani hänestä esiin parhaat puolet ja piilevät voimavarat.

Voiko tällaista unelmaa mitata? Tuskin. Voiko siitä tehdä tilastoja ja arvioida sen onnistumista? Epäilen. Tuleeko tämän unelman toteuttamisesta helppoa? Ei varmasti. Entä tuleeko tästä unelmasta elämän mittainen prosessi ja onko se sen arvoista? Ehdottomasti kyllä!

Unelman hinta
"Jos olisimme suunnitelleet reissumme yksityiskohtia myöten, emme olisi todennäköisesti lähteneet koko matkalle.. sillä siihen sisältyvät pelot, riskit ja uhat olisivat olleet liikaa" (Juho). Unelmaan sisältyy aina riski. Oli kyseessä sitten pähkähullu road trip Volkswagen Transporter -merkkisessä entisessä Postin pakettiautossa, johon takapenkki haettiin romuttamolta tai sitten syvät ihmissuhteet, joissa kohdataan pelkoja ja syvennetään luottamusta.

Uskon vakaasti, että unelman synnyttäjänä, moottorina ja polttoaineena on vastustamaton palo, intohimo (eng. passion) ja tarve toteuttaa se jokin, jota ilman elämä tuntuu tyhjältä ja merkityksettömältä. Oman unelmani suhteen tuo voima, joka pakottaa minut liikkeelle, on rakkaus. Ja juuri rakkaus oli se, joka mursi myös Juhon sydämen keskellä kastittomien nepalilasten koulun pihaa. Tuo rakkaus, joka sai nuoren miehen liikkeelle vaaroja uhmaten, maineensa alttiiksi asettaen ja kustannuksista välittämättä.

Unelman täyttymys
Uskallatko sinä vielä(kin) unelmoida? Mikä on sinun unelmasi? Dokkarin lopputekstien lomassa pohditaan unelman ja haaveen eroa. Toisin sanoen, mikä tekee unelmasta unelman ja haaveesta haaveen? Mitä itse vastaisit? Unelmointi sisältää jo ajatuksen toteutumisen mahdollisuudesta, mutta se vaatii työtä, kun taas haave hautautuu jo ennen kuin sitä ehtii edes ääneen lausumaankaan.

Kun mietin tulevaa vuotta, toivon vaihtavani haaveiluni unelmointiin. Haluan nähdä vaivaa, tehdä duunia ja toteuttaa sydämeni paloa, joka kutsuu lähestymään ihmistä ja vain rakastamaan tätä. Hellittämään hetkeksi omista kiireistäni, tarpeistani ja huolistani ollakseni vain hiljaa toisen vierellä, kun tekee kipeää tai on muuten yksinäistä.

Juhon unelman täyttymys kätki mukaansa myös yllätyksen, sillä unelman toteutuminen vaikutti ympäristöön tavalla, jota kukaan ei osannut aavistaa. Dokkaria on käynyt katsomassa tuhannet suomalaiset, joista moni on alkanut jälleen unelmoida ja joiden unelmien kautta hyvää kierrätetään moninkertaisesti eteenpäin.

Meno-paluu Tampereelta Kathmanduun osoitti, että unelman täyttymys alkaa pienestä ideasta, ikään kuin mitättömän kokoisesta sinapinsiemenestä, josta kasvaa suuri puu. On hyvin tavallista, että tätä pientä ideaa aluksi halveksitaan, kritisoidaan ja epäillään. Kyynisyys, skeptisyys ja uhkien lietsonta ovat pahinta myrkkyä orastavalle unelmalle, joka tukahtuu haaveeksi, mikäli niille annetaan valtaa ja huomiota. Mutta kun pienenpieni unelman itunen alkaa kasvamaan alistumatta peloille ja muille soraäänille, kaikki tulee mahdolliseksi. Ja vähitellen myös soraäänet laantuvat ja muuttuvat ihmettelyksi.

Epi(b)logi: Kadonnut lapsenmielisyys
Uskon, että unelmaan ja sen toteuttamiseen tarvitaan myös ripaus lapsenmielistä heittäytymistä. Sillä lapsen mieli ei laske kustannuksia eikä rakenna ylitsepääsemättömiä esteitä, vaan tarttuu tilaisuuteen aina kun mahdollista, sen kummemmin epäröimättä. Oli kyseessä sitten säntääminen kaupan karkkihyllylle heti, kun vanhemman silmä välttää tai värittäminen tussilla äidin uuteen tapettiin, kun lastenvahti kääntää selkänsä. Ja tätä lapsenmielisyyttä haluan etsiä ja löytäessäni pitää siitä kiinni.

Sillä mistä lopulta löydämme uudelleen kyvyn unelmoida ellei lapsistamme? Uskon, että tänä jouluna paras lahjamme lapsillemme on sallia unelmointi ja antaa hetki aikaa myös itsellemme unelmoida, sillä joskus unelmamme saattaa käydä myös toteen!

"Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Totisesti minä sanon teille: joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle."

Markus 10:14-15

Paul Alan - Big Day Tomorrow (spotify linkki)

Big Day Tomorrow (sanat)

"Momma's boy pride and joy
It's a big day tomorrow
The world awaits you and we can't let them down
Dream your dreams and swim upstream
Though no one may follow
I'll cheer the loudest and always be proud"

Kuolisitko puolestani?

Luopuminen oikeuksista

Minkä puolesta olisit valmis uhrautumaan.. ja minkä puolesta valmis luopumaan oikeuksistasi? Samaan aikaan kun naamakirja täyttyy 'Tahdon' tai 'En tahdo' -kannanotoista ja Arkadianmäen graniittitalo 'Puolesta' tai 'Vastaan' -äänistä liittyen sukupuolineutraaliin avioliittolakiin, olen ajatuksissani jossain aivan muualla.

Sateenkaaridebatti nostaa esiin jälleen kerran ihmisen tarpeen saada itselleen oikeuksia, joista voisi kynsin hampain pitää kiinni. Ja kerran kun oikeus saavutetaan, siitä ei hevillä luovuta. Tämä inhimillinen tarve näkyy kaikessa, mitä teemme, oli kyseessä sitten oikeutemme päättää:

• omasta ja kohdussa kelluvan sikiön elämästä
• omaisuudesta ja sen tasapuolisesta jakamisesta
• terveyden edistämisestä tai laiminlyönnistä
• rakastamisesta tai vihaamisesta
• katkeruudesta tai anteeksiannosta
• jne.

Yhteiskuntamme perustuu oikeuksiin, joita ilman rakenteemme sortuisi ja pohja tippuisi altamme. Mutta samalla kun itsepintaisesti ja jääräpäisesti roikumme kiinni oikeuksissamme, kadotammeko kolikon kääntöpuolen, joka kutsuu meitä luopumaan oikeuksistamme toisen parhaaksi? Olemmeko niin sisällä oikeudentajussamme, että harhailemme samalla kauemmas toisistamme?

Näiden pohdintojeni keskellä minut pysäytti Hurtsin biisi 'Somebody To Die For', joka kertoo tarinaa toisesta ulottuvuudesta, nimittäin itsensä uhraamisesta ja sen äärimmäisestä muodosta, kuolemasta toisen puolesta -

Somebody to Die For - Hurts (spotify linkki)

Somebody to Die For (sanat)

"And I don't need this life
I just need

Somebody to die for"

Uhrautuminen toisen puolesta on aina kiehtonut minua. Ehkä osittain siitä syystä, että se sotii ihmisen ja yhteiskuntamme individualistista itsekkyyttä vastaan, mutta myös siksi, että siinä rakkaus pukeutuu konkreettiseen asuun, arjen pieniin ja suuriin ihmeisiin. Elokuvamaailmassa uhrautuminen on teema, jota mm. Clint Eastwood (Gran Torino) ja Mel Gibson (Braveheart ja The Passion of the Christ) ovat käsitelleet tavalla, joka on jättänyt itseni kerta toisensa jälkeen sanattomaksi. Erityisesti Gran Torinon loppukohtaus, jossa Eastwoodin näyttelemä Korean sodan äreä veteraani ja leski Walt Kowalski uhraa elämänsä naapurissa asustelevan maahanmuuttajaperheen tähden, laittoi minut miettimään omaa suhtautumistani lähimmäiseen.

Uskon, että voimme uhrautua tai peräti kuolla toisen puolesta. Ei välttämättä sanan täydessä merkityksessä, mutta sen eri sävyissä ja muodoissa. Sillä uskon, että omista eduista ja mukavuuksista luopuminen, oli kyseessä sitten oma aika, raha, vaiva, terveys tai muu oikeutemme, on tietynlaista kuolemista, jos se riisuu meiltä pois oman edun tavoittelun toisen parhaaksi. Ja tällaisessa kuolemisessa piilee lääke yhteiskuntamme huonovointisuuteen.

Sillä arjen uhrautuminen alkaa pienestä askeleesta, jonka voimme ottaa muulloinkin kuin jouluna, jolloin luonnollisesti haluamme muistaa lähimmäisiämme ja yhteiskuntamme vähäosaisia. Mutta kun juhlat on juhlittu, palaamme niin helposti takaisin omiin ympyröihimme sulkien oven ja ikkunat perässämme. Uhrautuminen ei katso aikaan tai paikkaan, vaan se on valmis tarttumaan hetkeen kuin hetkeen, oli itsellä sitten hyvä tai huono fiilis. Sillä uhrautuminen ei perustu tunnetilaan, vaan se on luja päätös ja valinta, tietyssä mielessä jopa elämäntapa. Mutta sen edellytyksenä on vapaaehtoisuus, sillä pakottamalla ei saada mitään hyvää aikaan.

Ja juuri vapaaehtoisuudessa, oman sydämen tahdossa, on uhrautumisen salaisuus. Silloin kun kukaan ei vaadi tai odota sinulta mitään tai ei edes näe sinun luopuvan omista oikeuksistasi toisen tähden, uhrautuminen löytää merkityksensä. Se on parhaimmillaan silloin, kun sen noteeraa vain Hän, joka on uhrannut kaikkensa vapaaehtoisesti, viattomasti ja luopuen kaikista oikeuksistaan minun ja sinun tähden -

"Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti."

- Kirje filippiläisille 2:6-8

Uskon sellaiseen voimaan, joka ei kumpua tämän todellisuuden mittareista, vaan näkymättömän. Oikeuksista luopumista, uhrautumista tai kuolemista toisen puolesta ei voi tapahtua ilman nöyryyttä. Ja huomaa, etten tässä kohtaa tarkoita nöyristelyä. Nöyryys on piilevä voimavara, joka merkitsee minulle suunnatonta energianlähdettä taistelussa itsekkyyttäni ja ylpeyttäni vastaan. Sitä ei näkyvä maailma ymmärrä eikä se voikaan, sillä se yhdistetään usein heikkoudeksi tai saamattomuudeksi tehokkuutta ihannoivassa yhteiskunnassamme. Mutta juuri nöyryys pitää jalkani maan kamaralla, mutta sydämeni pilvissä.. ajatukseni selkeinä ja tunteeni elävinä.

Ja nöyryys saa minut luopumaan oikeuksistani, jotta toisella olisi asiat himpun verran paremmin. Ja toivon sydämestäni, että jos tilanne sen joskus vaatisi, olisin valmis kerran jopa menemään liekkeihin, jotta se toinen jäisi henkiin -

Sinä - Happoradio (spotify linkki)

Sinä (sanat)

"Niin vuokses menisin liekkeihin,
parkumatta palaisin,
olla parempi tahtoisin."

Mul on ikävä

Divine appointments

Muistatko vielä Pave Maijasen kasarihitin 'Ikävä', jonka kertosäe "Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä" iskeytyi korvamadon lailla tajuntaan (spotify linkki)? Kyseinen biisi nousee vieläkin mieleeni aina silloin tällöin, kun kaipaan, haaveilen tai ikävöin jotakin muistoa ihmisestä, tilanteesta tai ohikiitävästä hetkestä.

Millainen on ikävän tunne ja mistä se syntyy? Tuo rinnassa puristava kihelmöinti, joka ei jätä rauhaan, vaan jyskyttää joka puolella elimistöämme kuin tasainen tinnitus. Pistin gallupin pystyyn facebookissa, jossa sain kysymykseeni "Mitä sinä ikävöit?" mm. seuraavia vastauksia:

• viiden markan irtokarkkipusseja
• vauvan tuoksua
• yöunia
• mummulaa
• astianpesukonetta
• tovereita toiselta paikkakunnalta
• suomalaista ruisleipää ja suklaata
• yli ymmärryksen ja olosuhteiden käyvää rauhaa
• lepoa muuttoruljanssista
• lunta
• sinua

Näyttäisi siltä, että ikävä voi syntyä niin menneistä muistoista, nykyisistä hetkistä kuin tulevaisuuden kaipuustakin. Se on meihin sisäänrakennettu olotila, joka tekee meistä inhimillisiä, tuntevia ja kaipaavia. Siis ihmisiä eikä robotteja.

Olen itse oppinut hiljalleen nauttimaan ikävän tunteesta, koska se kertoo minulle, että elämä tuntuu joltakin. Olen siis elossa! Muistan nuoruudessani ikävöineeni erityisesti ihmisiä, jotka jättivät minuun jäljen, joka on ajan saatossa hieman haalistunut mutta ei silti kokonaan kulunut pois. Oli kyseessä sitten ulkomaanmatkojeni ihastukset (kuten se vaaleatukkainen norjatar sieltä Kristiansandin bilispöydän ääreltä), leipomon kesätyökamut (kulkuripoika rulaa!) tai Hangon Wall'sin hamburgaret.

Ajan myötä ikävän tunteestani on tullut vielä syvempää kuin ennen. Elämän onnistumiset ja vastoinkäymiset, saavutukset ja menetykset, ovat syventäneet kohtaamisiani ihmisten kanssa. Enää ei ole niin kiire kuin aiemmin, ja toisen kuuntelemisesta on tullut tärkeämpää kuin omien mielipiteideni tyrkyttämisestä. Ikävään tarvitaan vain lyhyt mutta sitäkin merkityksellisempi hetki, jossa riittää vain pari sanaa ja katsekontakti, kun se tapahtuu oikeassa hetkessä ja oikeassa paikassa.

Uskon näet, että ikävän ytimessä on juuri oikea ajoitus ja oikeat olosuhteet. Mikään ei tapahdu sattumalta, vaan kaikella on tarkoitus - niin tietyn ihmisen kohtaamisella tietyssä hetkessä kuin yksittäisen tapahtuman toteutumisella juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Nimitän tällaista kohtaamista termillä divine appointment (vap. suom., 'jumalallinen kohtaaminen').

Oletko koskaan kohdannut tilannetta, joka oli niin spesiaali, että ikäänkuin jollakin elämää suuremmalla tai korkeammalla voimalla olisi ollut näppinsä pelissä? Muistatko hetken, jossa ystäväsi sanoi juuri ne merkitsevät sanat, jotka estivät sinua tekemästä elämäsi suurinta virhettä tai sen tilanteen, jossa kävellessäsi suojatiellä horjahdit "sattumalta" taakse samalla, kun auto porhalsi nenäsi edestä jättäen sinut haukkomaan henkeäsi. Uskon, että näissä hetkissä on tapahtunut jotain suurempaa ja peräti yliluonnollista, joka saa meidät kyseenalaistamaan sattuman.

Uskon myös, että jumalallista kohtaamista tapahtuu arjessamme päivittäin, jos vain uskallamme avata silmämme sille. Tämä rohkaisee heittäytymään seikkailuun, jossa emme koskaan tiedä, minkä kulman takana, missä ihmissuhteessa tai minkälaisessa tilanteessa seuraava kohtaaminen tapahtuu. Tällaista jännitystä itse ikävöin ja kaipaan.

Ikävä on syvimmillään molemminpuolista tunnetta, joka toimii kahteen suuntaan. On ihanaa tuntea, että samalla kun itse ikävöin, myös minua ikävöidään. Olen kaivattu ja odotettu ystävä jollekulle, joka on miettinyt, mitä minulle kuuluu ja missä tänään olen menossa. Uskoni pohjautuu tällaiseen dialogimaiseen ikävän tunteeseen, jossa myös minua ikävöidään. Itse asiassa vieläpä mustasukkaisen kiihkeästi (!):

"Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut"

- Jaakobin kirje 4:5

On uskomatonta tietää ja välillä jopa aistia, että Hän joka on minut luonut, myös ikävöi minua. Hän ei ole etäinen ja välinpitämätön tunteitani kohtaan tai kaukainen auktoriteetti, joka sanelisi kohtaloni kulkua, vaan läheinen ystävä, joka on jopa tatuoinut itseni ihoonsa (Jesaja 49:16), ettei unohtaisi minua. Tällainen ikävän tunne ei kosketa vain nykyhetkeä, vaan myös tulevaa todellisuutta. Sillä ikävän tunne täyttyy kohtaamisessa ja kaipuu jälleennäkemisessä. Siinä hetkessä, jolloin ikävä päättyy ja ikuisuus alkaa.

Happoradio - Ikävä ihollesi (spotify linkki)

Ikävä ihollesi (sanat)

"Ikävä ihollesi
kaipaus kiinni sinuun
tahtoo tajuntaasi
tarve tahdotuksi
ikävä ihollesi
viettää vierellesi"

Fury

Kun ei ole enää mitään menetettävää

Ihmisellä on taipumus pitää kynsin hampain kiinni omastaan loppuun asti. Oli kyseessä sitten maine, saavutettu status, omaisuus tai jopa oma henki. Ja mitäpä sitä sen enempää pähkäilemään, kun ei ole mitään syytäkään luopua omastaan. Voi vain nauttia mukavuusvyöhykkeen tarjoamasta helposta, keveästä ja ei-ollenkaan-masentavasta elämästä.

Kersantti Wardaddyn (Brad Pitt) johtama panssarivaunumiehistö oli jo kauan sitten poistunut mukavuusvyöhykkeeltä kauas epämukaviin oloihin Sherman-tankin sisuksiin kohteena toisen maailmansodan kalkkiviivat Saksassa, huhtikuussa 1945. Elokuva Fury on realistisuudessaan pysäyttävä ja karmiva kuvaus helvetistä maan päällä, jossa ainoa turvapaikka ja koti löytyy telaketjuilla varustetusta kevytrakenteisesta tankista, josta muodostui sittemmin useamman sankarin viimeinen leposija.

Fury (suom. raivo, kiihko, vimma tai viha) jätti itseni sanattomaksi, haukkomaan henkeäni ja pohtimaan omaa taipumustani varjella ja suojella elämääni. Mutta totuus on, halusimmepa sitä tai emme, elämme itse päivittäin jatkuvassa sotatilassa, jossa kohtaamme ulkoisia tai sisäisiä uhkia, pelkoja ja taisteluita. Osan me voitamme, kun taas osalle antaudumme. Vaikka kuinka eristäisimme itsemme omaan pieneen "tankkiimme" sulkien luukun perässämme, emme pääse eroon sitä sotaa, joka velloo sisällämme, sydämessämme ja asenteissamme. Koska suurinta sotaa ei käydä näkyvillä aseilla, räiskyvillä sirpalepommeilla tai räjähtävillä kranaateille, vaan pinnan alla kytevissä asenteissamme ja suhtautumisessamme, jotka johtavat sanoihimme ja tekoihimme.

Epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia tekoja
'Furyksi' ristityn tankin viisihenkinen miehistö (Wardaddy, Grady, Boyd "The Bible", konekirjoittaja Norman ja Trini) kamppailevat epätoivoisissa ja epäinhimillisissä olosuhteissa, joissa on jäljellä enää ihmisarvon ja itsensä kunnioittamisen rippeet. Sodan verinen julmuus ja ympäröivä kuoleman katku ovat turruttaneet tunteet ja riistäneet toiveet paremmasta jo aikaa sitten. Myös miehistön tuorein jäsen Norman (Logan Lerman), joka on komennettu tankkiin tahtomattaan, ruumiillistaa viimeisenä tämän epätoivon, joka pakottaa hänet alistamaan tunteensa ja toiveensa veljiensä tähden.

Kuinka epätoivoinen sinä olet... puolustamaan arvojasi, uhrautumaan aatteesi tai lähimmäisesi puolesta tai taistelemaan viimeiseen asti kyynisyyttä, turtumista tai katkeroitumista vastaan? Furyn tarina kulminoituu risteykseen, jossa on tehtävä valinta. Muutaman sadan vihollisen joukko on lähestymässä tätä strategista risteyskohtaa, johon tankki on jumiutunut. Helpoin ratkaisu olisi ottaa jalat alle ja paeta kauas horisontin taa, mutta Wardaddy valitseekin toisin - ja vieläpä vapaaehtoisesti, kenenkään pakottamatta. Elokuvan huipentuma tuo esiin isällisen rakkauden, perheen puolustamisen luovuttamattomuuden ja lopulta armollisuuden keskellä rakkaudetonta ja pimeää tannerta.

Mikä on sinun risteyksesi ja valintasi?
Wardaddyn valinta miehistöineen on häkellyttävä, sillä itse olisin keksinyt tuhat syytä karata paikalta. Inhoan sydämestäni ristiriitoja, risteyksiä ja valintoja, joita mieluummin kartan kuin kohtaan. Siksi elokuva puhutteleekin kaikessa karuudessaan, mutta antaa samalla toivon, että turtuneinkin kersantti voi pehmetä ja löytää tunteensa uudelleen, kun valinta on tehty. Yli ymmärryksen käyvä päätös kohdata ylivoimainen vihollinen saa aikaan myös vapautumisen, toivon heräämisen ja käsittämättömän tunteidenpalon, joka yhdistää miehistön ennennäkemättömällä tavalla. Ja tätä rakkautta, uhrautumista ja toisten puolustamista ei voi mikään erottaa ja tehdä tyhjäksi.

Astuin ulos elokuvateatterista vaikuttuneena, mutta shokeerattuna - mieli pökertyneenä, mutta samalla onnellisena siitä, että olen perustanut elämäni arvoihin, joita kukaan ei voi minulta viedä. Vaikka elämäni omassa pienessä "tankissani" onkin aika ajoin karua, ahdasta ja kiivasta taistelua omia varjojani ja heikkouksiani vastaan, silti tiedän sydämessäni, ettei "mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta" (Room 8:38-39).

Ja tämä usko rohkaisee heittäytymään silloinkin, kun olen vaarassa menettää kaiken, samalla, kun ei ole enää mitään menetettävää. Kun kaikki sanat on jo lausuttu, kun tie on jo kuljettu loppuun ja maali häämöttää näköpiirissä. Vaikka voimani ehtyisivät, epätoivo valtaisi mieleni ja haluaisin luovuttaa kesken taistelun, tiedän, ettei Hän luovuta suhteeni milloinkaan. Vaikka otteeni uskoon lipsuisi, olen varma siitä, että Hänen otteensa pysyy -

Nothing Left To Say - Imagine Dragons (Spotify linkki)
Nothing Left To Say (sanat)

"If you could only save me
I'm drowning in the waters of my soul"

Tähtiin kirjoitettu virhe

"Hautajaiset eivät ole kuolleita, vaan eläviä varten"

On elokuvia, jotka unohdat melko pian katsottuasi ne. Ja sitten on elokuvia, jotka koskettavat ohikiitävän hetkisen, mutta eivät kuitenkaan onnistu tunkeutumaan pintaa syvemmälle. Ja lopuksi on elokuvia, jotka eivät jätä sinua rauhaan, vaan iskevät tajuntaasi ja vyöryvät ylitsesi tsunamin lailla koskettaen jostain niin syvältä, että jäät tuijottamaan lopputekstejä tyhjänä ja sanattomana. Yksi tällainen leffa oli 'Tähtiin kirjoitettu virhe'.

'Tähtiin kirjoitettu virhe' kuvaa kahden nuorukaisen rakkaustarinaa tilanteessa, jossa elämän tiimalasin hiekka on auttamattomasti valumassa kohti loppuaan, syöpäsairauden heikentäessä viimeisiä elintoimintoja. Hazelin ja Gusin suhtautuminen elämään, omiin toiveisiin ja haaveisiin keskellä sairauden todellisuutta on kaunista, koskettavaa ja inspiroivaa. Ikuisuus, äärettömyys ja rakkauden syvyys ovat läsnä jokaisessa vuoropuhelussa, erityisesti rakastavaisten toisilleen laatimissa muistopuheissa.

"Annoit minulle ikuisuuden laskettujen päivien sisällä."
Millaisen muistopuheen sinä laatisit läheisimmälle ystävällesi, tai millaisena sinut muistettaisiin? Tuntuisiko sinusta, että elämä ajoi ohitsesi liian nopeasti etkä milloinkaan ehtinyt kiireiltäsi pysähtymään olennaisen äärelle? Hazelin ja Gusin päätös laatia toisilleen muistopuhe vielä tässä elämässä, lausua ne merkitsevät sanat ennen kuin on liian myöhäistä, on jotain niin kaunista, joka puhuttelee syvältä. Miten usein me avaammekaan sydämemme tunteet ja lausumme sanamme vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä.. kun olemme jo päästäneet irti ja luovuttaneet?

"Pyritkö siihen, että koko maailma muistaa sinut historian sankarina, laajasti tunnettuna? Vai riittääkö sinulle, että vain kourallinen ihmisiä tulee muistamaan sinut, mutta sitäkin syvemmällä rakkaudella?"
Mitä vastaisit, jos sinulle esitettäisiin tämä kysymys? Pelkäänpä, että hapuilemme liian usein sitä tavoittamatonta unelmaa, lottovoittoa tai täydellistä parisuhdetta tajuamatta, että se upein ja täydellisin lahjamme seisoo jo edessämme jakaen elämämme ilot ja surut. Miten usein sivuutammekaan itsestään selvänä pitämämme asiat ja ihmissuhteet ymmärtämättä, että voimme menettää ne yhdessä hetkessä, vieläpä yllättäen ilman ennakkovaroitusta? Pysähdy hetkeksi kanssani miettimään, mitä sinulle on jo annettu - katso peilikuvaasi ja mieti, riittääkö se sinulle.

Ed Sheeran - All Of The Stars (spotify linkki)

All Of The Stars (sanat)

"So open your eyes and see
the way our horizons meet
And all of the lights will lead
into the night with me
And I know these scars will bleed,
but both of our hearts believe
All of these stars will guide us home"

"Jos haluat löytää sateenkaaren, sinun täytyy ensin kohdata sade."

'Tähtiin kirjoitettu virhe' sai kuin saikin myös meikäläisen, lähemmäs neljäkymppisen ikämiehen, kyynelkanavien vuosien padot aukeamaan lopputekstien ajaksi. Miksi näin? Toki elokuvan tarina kaikessa kauneudessaan ja karuudessaan kosketti syvältä, osui lähelle ja upposi suoraan sydämeen, sillä olinhan kokenut vastaavanlaisen menetyksen itsekin (katso edellinen blogipostaus: 'In memoriam'). Mutta vielä enemmän se kolahti siitä syystä, että elämänvaiheeni on jo pitkään ollut kuin kävelyä sateisessa yössä. Kaikki elämäni puitteet ovat kyllä kohdallaan (upea vaimo, työ, terveys ja asunto), mutta silti kuulen sisältäni hennon ja äänettömän kuiskauksen, joka kertoo tarinaa syvemmästä elämästä pinnallisen sijaan. Ja tämä kutsu vie minua kohti valoa, selkeyttä ja syvempää vapautta, johon hapuilen pimenevän yön ja sateen keskeltä.

"Et voi vaikuttaa, sattuuko sinuun tässä elämässä, mutta voit valita sen, kuka sinua satuttaa."

Yössä sateen keskellä on yksinäistä kulkea. Mutta joskus tarvitsemme yksinäisyyttä löytääksemme jälleen valon ja lämmön, joka osoittaa meille oikean suunnan ja pysäyttää meidät joutumasta harhaan. Elämä satuttaa, mutta juuri kipu osoittaa meille, että olemme elossa. Kun yö vaihtuu päiväksi, paljastuu myös kipumme lähde, joka usein pulppuaa valinnoistamme. Päivänvalo paljastaa myös sen, ettemme pärjää yksin, vaan tarvitsemme lähimmäistä, joka kantaa omien jalkojemme pettäessä tai sydämemme kovettuessa.

"Syöpä, joka oli syntynyt hänestä, pysäytti sydämen, joka oli myös syntynyt hänestä."
Mitä sinä synnytät ympärillesi? Millaisen jäljen ja vaikutuksen jätät ilmapiiriisi, jossa kuljet? Uskon, kuten oivaltava sanonta toteaa, etteivät ihmiset tule muistamaan sinua niinkään kauniista sanoistasi tai näyttävistä teoistasi, vaan siitä, miltä heistä tuntui ollessaan sinun seurassasi. Kuljitko ihmisten ohi omissa pyrkimyksissäsi, kiireissäsi ja tarpeittesi ohjailemana vai luovuitko omastasi toisen tarpeiden vuoksi? Mitä me synnytämme ympärillemme, tulee ennen pitkää kantamaan hedelmää, joko hyvää tai huonoa. Tämä herättää myös itseni huomioimaan sanojeni ja tekojeni vaikutukset lähimmäisiini, jotka on annettu elämääni, ei itsestäänselvyytenä, vaan tarkoitusta varten.

"Kuvittele maailma ilman meitä? Se olisi merkityksetöntä."
Uskon, että meidät luotiin tarkoitusta varten. Ja juuri tarkoitusta ihminen janoaa elämäänsä, sillä ilman sitä jäljelle jää tyhjyys, turhuus ja rakkaudettomuus. Maailma ilman ihmistä olisi tosin kaunista, mutta vailla päämäärää. Mikä on sinun päämääräsi, tavoitteesi ja unelmasi? Elokuvan nuorukaisten Hazelin ja Gusin rakkaustarina oli täynnä tavoitteita, unelmia ja päämääriä (kuten matka Amsterdamiin), vaikka he tiedostivat kuoleman olevan jatkuvasti läsnä. Tarina rohkaisee meitä heittäytymään, vielä kun on aikaa. Ja tuntemaan, vielä kun sydämemme lyö. Sekä rakastamaan, niin kauan kun saamme herätä uuteen aamuun ja uuteen mahdollisuuteen.

In memoriam

Väärässä paikassa, väärään aikaan

Yksi elämäni kipeimmistä hetkistä sattui opiskellessani Chicagossa vuonna 2002-2003. Tällöin sain kuulla, että läheinen ystäväni oli menehtynyt samaan aikaan Suomessa erittäin aggressiiviseen syöpään, jonka havaitsemisesta oli kulunut vasta noin puoli vuotta. Tutkijat eri puolilta Eurooppaa olivat tulleet hämmästelemään tätä harvinaislaatuista kasvainta TYKS:iin, johon ystäväni isä oli tämän kiireellisesti kyydinnyt jo useaan otteeseen. Toivo paranemisesta huippukirurgien käsissä oli herännyt monia kertoja, kunnes nämä lopulta totesivat tilanteen toivottomuuden. Hoidot lopetettiin, ja ystäväni vietti viimeiset viikkonsa saattohoidossa kotona Ulvilassa.

Jukka oli juuri aloittanut opiskelijaelämänsä ja nautti silmin nähden elämästään, ystävistään, näyttelemisestä kesäteatterissa, suunnistamisesta rastien perässä metsiköissä ja muutenkin kaikesta mitä eteen tuli. Hämmästelin sitä energiaa, intoa, luovuutta ja monilahjakkuutta, joka tuosta uudesta ystävästäni suorastaan puhkui ympärille. Hän saattoi kirjoitella runoja tytöille kesken oppituntien, korjata pölynimurin muutamassa minuutissa, pirauttaa vaikkapa Jenni Dahlmanille kesken kaiken tai muuten vain yllättää spontaaneilla vitseillään kenet tahansa ohikulkijan. Jukka eli ja hengitti improvisoinnista, josta myös muodostui hänen selviytymiskeinonsa vastoinkäymisten keskellä.

Nautin Jukan seurasta joka hetki, koska tunnistin hänessä jotain ainutlaatuista, jota en ollut ennen kohdannut ja joka veti puoleensa vastustamattomalla tavalla. Hänen välittömyytensä, herkkyytensä, huumorinsa ja keveytensä kosketti syvältä, ja hänen aitoutensa veti sanattomaksi.

Tapasin Jukan ensi kerran nuorisokahvila Steississä, jonka olimme avanneet entisen autokoulun tiloihin Ulvilan keskustassa. Hän oli ensimmäisiä asiakkaitamme, joka astui ovesta sisään hymyillen ja ottaen tapansa mukaan tilan haltuun. Hän oli porukan johtaja, jota muut nuoret katsoivat ihaillen ylöspäin, mikä oli täysin ymmärrettävää. Olihan Jukka ystävilleen aina lojaali asettuen puolustamaan heikompia nyrkkitappeluissa, joita aika ajoin todistimme kahvilan ulkopuolella. Jukka ei itse koskaan lyönyt, vaan hän otti vastaan lyönnit ja sai tilanteen siten raukeamaan. Omien sanojensa mukaan hän ei uskaltanut tapella, koska silloin tämä lihaskimppu ei olisi kyennyt hallitsemaan itseään, josta olisi seurannut vain rumaa jälkeä.

Olin erityisen otettu siitä tavasta, jolla Jukka uskoutui minulle niin hyvinä kuin huonoina hetkinä - oli kyseessä sitten hänen perheeseen tai tyttöystävään liittyvät ihmissuhdekiemurat, opiskeluun tai työhön liittyvät haasteet tai omiin arvoihin ja elämäntapaan liittyvät ristiriidat. Sain yhtenä iltana puhelinsoiton Jukalta, joka itkien kertoi kävelleensä Ulvilan keskustassa, kun eräs auto oli pysähtynyt hänen eteensä. Autosta oli noussut ryhmä nuoria, jotka olivat käyneet aikailematta hänen kimppuunsa antamatta Jukalle mitään mahdollisuuksia puolustautua. Löysin Jukan pian tämän jälkeen istumassa pientareella ilman paitaa keskellä talvea. Halasin häntä ja istuimme pitkään sanomatta sanaakaan.

Ystävyys on minulle äärettömän tärkeää, mutta samalla joudun toteamaan, etteivät ystävyyssuhteeni ole Jukan menehtymisen jälkeen enää syventyneet sille tasolle, jota koin hänen seurassaan. Tästä syystä olin enemmän kuin hukassa itseni kanssa, kun kuulin uutisen Jukan poisnukkumisesta. Tuntui kuin olisin pettänyt hänet olemalla väärässä paikassa, väärään aikaan. Minunhan olisi kuulunut olla hänen vierellään tukemassa ja kantamassa häntä viimeisten hengenvetojen läpi. Mutta nyt olin tuhansien kilometrien päässä, ulottomattomissa, vieraiden ihmisten ja pinnallisen kulttuurin keskellä, jossa kukaan ei voisi käsittää tyhjyyttäni ja kohtaamaani pettymystä. Ennen kaikkea olin katkera Jumalalle, joka tuntui kääntäneen selkänsä kriittisellä hetkellä.

Kuoleman kohtaaminen ei ole milloinkaan helppoa. Olen seurannut vierestä, kun suvustani on nukkunut pois niin serkkuja kuin isovanhempiakin ja itkenyt rakkaiden ystävieni haudalla, kun menetys on tuntunut liian kovalta kestää. Kuolema pysäyttää, pelottaa, mutta samalla myös herättää siihen todellisuuteen ja elämän rajallisuuteen, joka muistuttaa meitä haavoittuvaisuudestamme, hauraudestamme ja kuolevaisuudestamme.

Elämän ja kuoleman teema tuntuu jatkuvasti nostavan päätään niin Rautavaaran bussiturmassa, kouluammuskeluissa, Vain elämää -tv-sarjan laulun sanoissa kuin arjen kahvipöydän keskusteluissakin. Tämä ikuisuuden teema ympäröi meidät eikä jätä rauhaan.

Kohtasin oman ahdistukseni kuolemaa kohtaan kolmetoistavuotiaana, jolloin päätin uskoa kuolemanjälkeiseen elämään. Se oli nuorelta, aralta ja ujolta varhaisnuorelta kova päätös, joka kuitenkin tuntui hyvin loogiselta kaiken pähkäilyn ja avointen kysymysten edessä. "Elämässä täytyy olla jokin tarkoitus, sillä mitä järkeä on antaa kaikkensa opiskeluun, työelämään, ihmissuhteille ja harrastuksille, jos kuollessani kaikki vain raukeaa tyhjiin ja häviää?" Vaikka kuinka pyristelin, en päässyt eroon siitä ajatuksesta ja tunteesta, että elämän täytyy jatkua myös rajan tuolle puolen. Olihan siitä jo tieteellistä näyttöäkin! Tämän aivomyrskyn ja ahdistuksen keskellä löysin lopulta tyyneyden ja varmuuden elämän jatkuvuudesta, joka on sittemmin lohduttanut ja antanut toivoa Jukan ja muiden läheisteni jälleennäkemisestä.

Ja tämä jälleennäkeminen antaa juuri sen merkityksen ja motivaation, jota tarvitsen rajan tällä puolen. Haluan uskoa, että se mitä teen tässä ajassa, kaikuu ikuisuuteen. Ja haluan epätoivoisesti kokea sen, että kerran tulen vielä olemaan oikeassa paikassa... ja oikeaan aikaan.

  

Mitä jää - Bass'n Helen 

"Minut jostain kaukaa tähän maahan heitettiin

Annettiin pala aikaa kuten hyväksi katsottiin

Tässä seison enkä muuta voi ja elän elämää

Ei enempää, ei vähempää

Jotain evästä pientä mulle mukaan laitettiin

Ja elämän myrskyjä varten ohjeita annettiin

Mutta kukaan ei sanonut, kun ihminen häviää

Mitä jää, mitä jää

Tämän elämän salaisuus sai mut matkaa jatkamaan

Joskus teki mieli lopettaa, tuntui et mitään ei irti saa

Ihmettelin kuoltuaniko vasta salaisuus selviää

Mitä jää, mitä jää

Opin elämästä jotakin, kun mut kappaleiksi rikottiin

Se oli elämäni suurin koulu vaikka välillä sattui niin

Kaikki mitä silloin jäi, oli uskon siemen tää

Ei enempää, ei vähempää

Epätoivon erämaassa on uskoni kasvanut

Mutta turvaan Jumalaan joka toivon on antanut

Ja kun kaikki kerran katoaa, totuus yksin jää

Ei enempää, ei vähempää"

Vain koiranelämää

Ihmisen paras ystävä?

Lapsuuden kokemukseni lemmikeistä ja erityisesti koirista olivat ristiriitaisia, hämmentäviä ja osittain jopa traumaattisia. Opin koirista lähinnä sen, että niitä tulee pelätä, karttaa ja vältellä aina, kun se vain suinkin oli mahdollista. Muistan elävästi, kun seisoin kerrostalon rapussa ja soitin kaverini ovikelloa, jonka jälkeen kuulin ensin kiivasta haukuntaa ja sitten kaverini huudon: "Mene polvillesi ennen kuin avaan oven, koska muuten se käy kimppuusi!"

Tätä taustaa vasten ymmärrät varmaan, etten ollut kovin innoissani, kun vaimoni tyttärineen ehdotti eräänä päivänä koiran hankkimista. Ja tämä tapahtui pian sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. "Ei todellakaan! Tähän perheeseen ei koiraa tule!" vastasin ytimekkäästi ja toivoin asian olevan loppuunkäsitelty. Mutta vähänpä tiesin, mitä tarkoittaa uuvutustaistelu, jota tulisimme käymään vielä kaksi vuotta tästä hetkestä eteenpäin. Vaimoni suostuttelut, tunteisiin vetoaminen, lievä uhkailu ja jopa suoranainen lahjonta - ynnä muut naiselliset konstit - saivat minut lopulta taipumaan koiran hankinnan kannalle.

Niinpä starttasimme automme suuntana Vihti eräänä keväisenä päivänä vuonna 2007. Vaimoni oli selaillut nettisivuja ahkeraan ja löytänyt varsin potentiaalisen bichon havanais-pentueen, josta noutaisimme kotiimme valioyksikön. Saapuessamme perille määränpäähän en ollut vieläkään täysin vakuuttunut koiran hankinnasta. Mutta kun katselin noita valkokarvaisia otuksia, epäilykseni ja arkuuteni alkoivat hiljalleen haihtua - ja sydämeni sulaa. Pitelin koiranpentuamme sylissäni ja olin hetkessä myyty. Pennun nimeksi oli annettu 'Palmiro' (italiaksi palmu), josta syntyi sittemmin lempinimi 'Miro' -

Kuvia Mirosta

...

Kun Miro oli parin vuoden ikäinen, alkoi neuvottelu pikkuveljen ja samalla leikkikaverin hankkimisesta. Tällä kertaa minua ei tarvinnut suostutella pitkään, joten nettisivut avattiin jälleen ja pikkuveljen etsintä alkoi. Parin puhelinsoiton jälkeen suuntasimme Vaasan liepeille Mustasaareen keväällä 2009. Kun kaarsimme omakotitalon pihalle, sen ovi aukesi ja ulos ryntäsi omistajan kanssa pienenpieni tummakarvainen schapendoes-kääpiösnautseri -rotuinen pentu, joka oli viimeisenä jäljellä pesueesta. Annoimme pennulle nimeksi 'Benjamin' (hepreaksi oikean käden poika, voiman poika), josta syntyi kutsumanimi 'Benji' -

Kuvia Benjistä

...

Kuluneiden vuosien aikana olen hämmästellyt sitä kiintymyksen määrää, joka voi syntyä suhteessa lemmikeihin. Vaikka Miro ja Benji ovat oppineet paljon erilaisia taitoja, niin varsinainen oppija olen kuitenkin ollut minä. RadioCityn artikkeli kiteyttää oivallisesti sen, minkä olen itsekin oppinut ja kokenut -

"7 erinomaista perustelua: Miksi koira on todellisuudessa parhain ystäväsi

1. Koira ei tuomitse sinua
Koirasi rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet, eikä tuomitse asioista, joita muu maailma voi pitää merkityksellisinä. Kun kohtelet lemmikkiäsi rakkaudella, hän on aina ystäväsi.

2. Koira on aina lojaali
Koirasi pysyy rinnallasi tulipa mitä vain. Se on uskollinen juuri sinulle kuolemaansa asti.

3. Koirallasi on aina aikaa sinulle
Vaikka koiranomistajan arkeen kuuluu toisinaan uhrautumista omista suunnitelmista, on myös koirasi aina valmis lähtemään puistoon, kylään tai lenkille kun sinäkin olet. Sillä ei ole koskaan muuta menoa ja se viihtyy seurassasi vaikka koko päivän.

4. Koirasi tekee sinusta paremman tyypin
Tutkimusten mukaan ihmiset luottavat koiranomistajiin muita enemmän, sillä se osoittaa, että voit pitää jostain enemmän kuin itsestäsi. Koira myös pehmentää sinua ja tekee sinut helpommin lähestyttäväksi muille ihmisille.

5. Koirasi tietää, kun olet sairas
Koirilla on taipumus luonnostaan tietää, kun olet sairas. Tutkimusten mukaan osa koirista pystyy huomaamaan syövän yli 80 prosentin tarkkuudella ja ne osaavat varoittaa ihmistä esimerkiksi alhaisesta verensokerista.

6. Koira pitää sinut terveenä
Jo se, että omistat koiran pitää sinut aktiivisempana ja vähentää stressiä. Tutkimusten mukaan koiranomistajat elävätkin muita pidempään.

7. Koira suojelee sinua
Toki kyseinen taipumus vaihtelee yksilöstä riippuen, mutta useimmiten koirasi on valmis tekemään mitä tahansa vuoksesi, mukaanlukien suojelemaan sinua mahdolliselta uhalta."

Aika huikea lista! Kuvittele, miltä ihmissuhteemme näyttäisivät, mikäli nämä seitsemän kohtaa toteutuisivat myös pari-, perhe- tai ystävyyssuhteissamme? Jos hyväksyisimme toisemme heikkouksineen, pysyisimme uskollisina tuli mitä tuli, tarjoaisimme toisillemme laatuaikaa ja suojelisimme toisiamme uhkilta? Tai muuten vaan olisimme aina yhtä vilpittömän iloisia, yllättyneitä ja innoissamme, kun näkisimme toisemme - vaikka vain pienenkin tauon jälkeen. Maailma olisi takuulla parempi paikka elää ja hengittää!

Olen sanomattoman kiitollinen siitä, että vaimoni tyttärineen sai minussa aikaan mielenmuutoksen suhteessa koiranhankintaan. Se ei vain parantanut haavojani suhteessa menneisyyden traumoihini, vaan auttoi myös löytämään itsestäni kokonaan uuden puolen koiranomistajana, jollaiseksi en koskaan uskonut tulevani. Tämä heittäytyminen, ennakkoluulojeni hälventyminen ja sydämeni muuttuminen suhteessa näihin karvaisiin otuksiin on edesauttanut myös tarttumaan muihin haasteisiin, jotka ovat aluksi jännittäneet, pelottaneet ja jopa lamauttaneet.

Nämä haasteet ovat juuri niitä, joita tarvitsemme ja joista elämme. Ilman niitä jäämme paikallemme pyörimään kehää. Ne kutsuvat meitä astumaan eteenpäin, vaikka pelottaisi ja avaamaan sen oven, jonka ennakkoluulomme on sulkenut. Haasteisiin tarttuminen ja hyppy tuntemattomaan - on se sitten koiranhankinta tai jokin muu päätös - muuttaa sinua parempaan suuntaan. Löydät itsestäsi uusia puolia ja kykyjä, käyttämättömiä voimavaroja ja luovuutta. Mutta se paljastaa myös rajallisuutesi, heikkoutesi ja avuntarpeesi - toisin sanoen, ihmisyytesi.

Jos koira ei olekaan ihmisen paras ystävä, on se ainakin yksi parhaista. Sillä mikä ystävyyden määrittää, ellei se, että on toista varten ilman takaa-ajatuksia, vaatimuksia tai pyyteitä? Tällaista ystävyyttä arvostaa taivasta korkeammalle, sen eteen on valmis näkemään vaivaa ja siitä luopuminen tulee olemaan kerran äärettömän vaikeaa.

Onko lähelläsi kaikki hyvin? (Sininauhaliitto)

(feat. Benji)

Marley & Me (traileri)

Muita koiraleffoja, joita suosittelen:

- Hachiko

- Turner ja täystuho

- I Am Legend

Ura vaarassa

Kun suunnitelmat menevät mönkään

Leikittelin eräänä päivänä seuraavalla ajatuksella, joka alkoi sanoilla: "En olisi milloinkaan uskonut, että.. ja jatkui seuraavasti: 

• .. asuisin paritalossa Kangasalan Lentolassa yhdessä vaimoni ja kahden koiramme kanssa."
• .. löytäisin itseni isäpuolen roolista kahdelle upealle lapselle."
• .. auttaisin työkseni pitkäaikaistyöttömiä löytämään töitä."
• .. isännöisin ulkomaalaisia vieraita kotimme airbnb-majoituspalvelussa."
• .. opettelisin tanssimaan lindy hoppia." 
• .. jne. Lista jatkui.

On myönnettävä, että elämäni näyttää hyvin erilaiselta kuin miltä sen nuorempana suunnittelin näyttävän. Joku voisi peräti tokaista, että suunnitelmani ovat menneet totaalisesti mönkään ja pahasti. Mutta en silti pääse eroon siitä tosiasiasta ja tunteesta, etten ole koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt. En olisi käynyt läpi niitä onnistumisia ja epäonnistumisia, iloja ja suruja, ala- ja ylämäkiä, jotka ovat muovanneet minusta sen persoonan, joka olen tänään.

On kiehtovaa ja samalla hieman pelottavaakin aprikoida, että entä jos olisinkin valinnut toisin? Entä jos olisinkin jatkanut urheilijan uraani pesäpallossa, jäänyt pysyvästi töihin Atlantin tuolle puolen, lähtenyt opiskelemaan luokanopettajaksi tai muuten päätynyt toiseen parisuhteeseen ja toiselle paikkakunnalle. En yleensä pidä jossittelusta, mutta tässä yhteydessä se pistää miettimään. Mikä sai minut valitsemaan näin?

Ihminen on usein valintojensa edessä yksin. Toki neuvonantajia, mielipiteitä ja ääniä löytyy sen suhteen, mikä valinta on kenenkin mielestä se oikea. Mutta loppukädessä ihminen tekee valintansa ja kantaa niiden seuraukset yksin - varsinkin, jos valinta ei johda muiden mielestä toivottuun lopputulokseen.

Valintojen suhteen joku uskoo kohtaloon, toinen sydämensä ääneen, kolmas taas Korkeampaan voimaan - ja neljäs ei mihinkään. Itse nimitän tätä johdatukseksi. Johdatus on jotain sellaista, mikä avaa ovia ja vaihtoehtoja eikä sulje niitä pois. Se on suhteeseen perustuvaa neuvottelua eikä monologinomaista sanelua tai käskytystä. Johdatus sallii toisen mahdollisuuden, jota myös armoksi nimitetään.

Johdatus näkee mahdollisuuden siellä, missä on vain uhkia ja ulospääsyn siellä, missä on näennäinen umpikuja. Se ei katso ulkokuoreen, vaan suoraan sydämeen. Johdatuksessa on myös voima kääntää epäonnistuminen onnistumiseksi ja tappio voitoksi. Se luottaa siihen, että on olemassa Hän, joka ottaa minut kiinni, jos kaadun - ja kantaa minua, jos omat voimani pettävät.

The Afters - Lift Me Up (spotify linkki)

Lift Me Up (sanat)

"You lift me up when I am weak
Your arms wrap around me
Your love catches me so I'm letting go"

On surullista, että niin moni on jäänyt valitsemattomuuden vangiksi. Pelko vääristä valinnoista ja niiden seurauksista on kahlinnut monet väkivaltaiseen parisuhteeseen, epäterveeseen työilmapiiriin tai monenlaisiin riippuvuuksiin. Kun on vuosia kokenut alistamista, ei enää kykene näkemään toista vaihtoehtoa ja nostamaan kytkintä. Lähteminen pelottaa liikaa.

Myönnän, että valintojen tekeminen on pelottavaa. Siitä ei pääse mihinkään. Heittäytyminen tuntemattomaan on kuin sukeltamista pimeään veteen tai astumista tunneliin, jossa erotat vain seuraavan askeleen, et enempää. Mutta uskon myös, että valintojen kanssa voi tulla sinuiksi. Seurauksien kantaminen ei ole ennenkään minua tappanut, joten mikä olisi nyt toisin? -

  

"Jos vetten läpi kuljet, olen minä sinun kanssasi, jos virtojen läpi, eivät ne sinua upota; jos tulen läpi käyt, et sinä kärvenny, eikä liekki sinua polta... Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan." (Jesaja 43:2, 19)

On mahtavaa tietää, etten olekaan valintojeni edessä yksin. Enkä joudu kantamaan valintojeni seurauksia ilman vierelläkulkijaa. Tämä sisäinen varmuuteni lohduttaa ja rohkaisee minua, jos suunnitelmani menisivätkin mönkään - jos menettäisin terveyteni, työni, omaisuuteni tai jopa perheeni. Jos koko elämäntyöni olisi vaarassa kuivua kokoon ja pohja sortuisi jalkojeni alta, silti tiedän, etten jäisi yksin.

Ja tässä yhteydessä on tilaa hengittää. Tilaa yrittää, kokeilla ja löytää jotain uutta itsestäni ja toisista. Tarpeeksi avaruutta, jossa voin olla oma itseni valintoineni ja seurauksineni. Ja riittävästi rakkautta, joka vakuuttaa, että pärjäsin elämässäni loppujen lopuksi ihan ookoo - valinnoistani huolimatta ja osittain ehkä myös niiden tähden.

Rakkaushömppää

Ja tunteiden sekamelskaa

On aika astua ulos kaapista. Ja myöntää. Olen toivoton romantikko, syvästi tunteva suomalainen mies ja ääretön haaveilija, jonka leffahyllyn kärkikastista löytyvät Miesten vuoro ja Tie pohjoiseen. Olen päättänyt laittaa kaiken likoon ("all in" pokeritermein) ja heittäytyä tunteiden aaltojen vietäväksi kohti autiota saarta, jossa saa tunteilla, meuhkata ja kävellä vaikka alasti käsillä, jos siltä tuntuu.

Lapsuudessa tunteet lakaistiin maton alle. Niitä ei paljon ilmaistu, saatikka niistä sen koommin puhuttu. Naurua kyllä riitti ja kaikenlaista hassuttelua, mutta elämän vaikeuksista, kivuista ja suruista vaiettiin. Taisi isovanhempien kasvatusmetodeilla olla tähän oma osuutensa. Mene ja tiedä. Teini-iän ja opiskeluaikojen deittailut olivat itselleni erityisen vaikeita, kun piti opetella osoittamaan tunteita ja välittämistä. Toisinaan seurustelukumppani ihmetteli ujon pojan hiljaista ja vetäytyvää luonnetta, toisinaan taas tuli kaadettua rakkautta oikein urakalla ja ämpärillä, jonka seurauksena leidini otti jalat alleen ja pinkoi sen minkä jaloistaan pääsi.

Rakkaus on omituinen tunne. Se kihelmöi eikä päästä otettaan irti. Se tuskastuttaa, mutta samalla vapauttaa. Se on vaaleanpunaista hattaraa ja suupielistä valuvaa vaahterasiirappia, mutta kuitenkin niin tulista ja välillä jopa pelottavaakin. Se vetää hetkessä jalat alta ja loksauttaa leukaperät auki, mutta silti hellästi tukee ja kantaa, kun ahdistaa. Rakkautta on lukemattomien laulujen sanoissa ja sävelissä, lapsen ja vanhemman välisessä kohtaamisessa, arjessa ja juhlassa. Se kaataa raja-aidat, yhdistää sen, mikä on mennyt rikki ja kursii haavat kiinni. Me kaikki hapuilemme sitä, etsimme sitä ja kaipaamme sitä.

Sillä me kaikki tarvitsemme rakkautta.

Seven Day Jesus - Everybody Needs Love (Spotify linkki)

Everybody Needs Love (sanat)

"Everybody needs love
Everybody needs love
We all need love"

Rakkauden kokeminen vetää sanattomaksi, sillä se on aseista riisuvaa. Se on tunnetta, joka menee suoraan sydämeen kulkematta lähtöruudun kautta. Eikä sitä saa ansaitsemalla. Muutenhan se ei olisi rakkautta, vaan palkkiota hyvin tehdystä työstä.

Nautin rakkaudentunteesta ja vielä enemmän nautin jakaa siitä tunteesta muille. Joskus sen jakaminen saattaa kuitenkin pysäyttää ja jopa yllättää. Opiskellessani Chicagossa osallistuin hiljaisuuden retriittiin, joka käytännössä merkitsi aurinkoisen päivän viettämistä puhumatta, ilman sanoja. Kävellessäni Michiganjärven rannalla huomasin erään kodittoman miehen istumassa ja lukemassa kirjaa. Puntaroin hieman, uskaltaisinko lähestyä tätä rääsyihin sonnustautunutta miestä vai jatkaisinko matkaa hänestä välittämättä - niinkuin näyttivät muutkin tekevän.

Lopulta rohkaistuin, otin muutaman askeleen ja rikoin hiljaisuuden. "Anteeksi, mutta voisinko auttaa teitä jotenkin?" tokaisin hieman epävarmasti ja jatkoin: "Onko teillä nälkä, jos vaikka tarjoaisin teille lounaan?" Mies katsahti puoleeni, veti muovilaatikosta pari lohileipää ja pizzan sekä kaatoi lämmintä teetä kupposeen ja ojensi sen minulle. "Istuhan alas poika, niin jaetaan tämä ateria - kyllä tästä kahdelle riittää!" Kasvoni valahti hetkessä kalpeaksi nolouden tunteen hiipiessä puseroon. Mitä ihmettä? Koditon mies tarjoaa minulle ruokaansa, vaikka minunhan se piti hänelle tarjota? Eihän sen nyt näin pitänyt mennä.

Tuosta ateriasta järven rannalla muodostui mieleenpainuva ja lämmin hetki, joka avasi silmäni ja sydämeni rakkauden todellisuuteen ja yllätyksellisyyteen. Rakkaus ei katso sosiaaliseen asemaan, titteliin tai statukseen. Sitä voi löytää odottamattomista paikoista ja odottamattomista lähteistä. On vain kyse siitä, avaammeko silmämme rakkauden pienille ja vähäpätöiseltä näyttäville eleille, joista saattaa muodostua jotain suurta ja ennennäkemättömän kaunista. Haluammeko huomata ja huomioida rakkauden osoituksia ja kuulla sen hienoisia kuiskauksia? Vai onko elämässämme juuri nyt liiaksi muita askareita ja kiireellisempiä pyrkimyksiä, joiden alle rakkaus jää tallottavaksi, unohduksiin?

Olen itse päättänyt huomata ja huomioida, kuulla ja kuunnella, meni sitten syteen tai saveen - ainakin yrittämisen puutteesta ei voida syyttää. Rakastaa loppuun asti, välittämättä seurauksista ja kustannuksista. Ilman laskelmointia. Tähän pyrin ja tästä elän. Ja siihen haastan sinuakin. Sukeltamaan syvemmälle, kurottamaan pidemmälle, jotta kerran pääsisimme myös perille. Siihen paikkaan, jossa rakkaus on voittanut vihan, jossa välittäminen on syrjäyttänyt kyynisyyden ja jossa lämpö on kukistanut kylmyyden. Ja jossa tunteiden sekamelskasta selviytyneet ovat vihdoin löytäneet vastauksen.

 Rakkausrunojani vuosien varrelta -

Oravanpyörässä

Tän täytyy mennä näin

"Kyllä on niin hevii toi teksti, se koskettaa niin syvältä itseään. Positiivisessa mielessä niinku jäähyväiset itselle, itsekkyydelle, mahtipontisuudelle. Sille, mitä luulee tai on luullu olevansa." - Vesa-Matti Loiri (Armo-biisin jälkitunnelmat Toni Wirtasen päivänä, Vain Elämää, kausi 3).

Veskun sanat pysäyttävät. Ja niiden täytyykin pysäyttää. Suorittamisen, suoriutumisen, tekojen ja pätemisen oravanpyörään on moni langennut. Minä mukaanlukien. Huomionkipeys, kuulumisen tarve ja näyttämisen halu on vetänyt itseni keskipisteeseen ja parrasvaloihin aina, kun tilaisuus on sen sallinut. Takapulpetin ujosta pojasta on aikojen saatossa tullut etupenkin kuluttaja. Nöyryys on väistynyt ylpeyden tieltä.

Jäähyväisissä on dramatiikkaa, mutta samalla uuden alkua. Sukellus veden alle jättää taakseen turvallisen sataman, sen itsekeskeisen elämäntyylin, jonne muilla ei ole sijaa. On vain minä, itseni ja itsekkyyteni. Ja surumielisyyteni. Sillä oman navan ympärillä on yksinäistä. Porukkaan kuulumisen tarve on sekoittunut kierolla tavalla tarpeeseen olla jotain enemmän kuin itse asiassa olen. Pyrkiessäni lähentymään ihmistä olenkin itse asiassa etääntynyt hänestä, omaan turvalliseen saareeni, johon muilla ei ole asiaa.

Itselleen kuoleminen pelottaa. Pidän mieluummin kynsin hampain kiinni saavutuksistani, ansioistani ja siitä egosta, jonka rakentamiseen on kulunut lukemattomia työtunteja, aikaa ja vaivaa. Ja nytkö siitä kaikesta pitäisi luopua? Älä puhu paskaa. Jos kuolisin itselleni, mitä jäisi jäljelle? Jokin musta aukko vai? Sen täytyy mennä niin, etten tarvitse muita, pärjään täysin omillani - ei tarvitse auttaa. Mutta silti sisimpäni huutaa, etten jaksa enää pyristellä, päteä ja todistella pätevyyttäni. Mitä luulin olevani, en itse asiassa olekaan. Se betonipohja, jonka päällä kuvittelin seisovani, osoittautuukin juoksuhiekaksi, johon hiljalleen vajoan. Kuka nostaa minut ylös?

Sukeltaminen haastaa minua antautumaan ja luovuttamaan otteeni. Luopumaan omanarvon pönkittämisestä ja reviirini puolustamisesta. Laskemaan aseeni ja toteamaan, etten pysty tähän yksin. Luopumaan jatkuvasta sotatilasta ja kohottamaan valkoinen lippu myöntymisen merkiksi -

Chris Tomlin - White Flag (Spotify linkki)

White Flag (sanat)

"We raise our white flag, we surrender all to You, all for You

We raise our white flag, the war is over. Love has come, Your love has won"

Antautuminen on hulluutta, mutta samalla vahvuutta, jota ei tämän maailman mittareilla voi mitata. Siinä on sisäistä voimaa ja paloa, joka antaa sijaa Hänen voimalleen minussa. Sillä en elä enää minä, vaan Hän minussa. Mikä on kuollut, se on kertakaikkiaan historiaa ja mennyttä. Ja saakin olla, sillä sitä itsekkyyden määrää ei kukaan kaipaa takaisin.

Valkoisessa värissä on vahvaa symboliikkaa. Muistan lukeneeni erään Kauko-Aasiaan sijoittuvan tarinan, jossa perheen ainoa tytär muutti kotoaan kauas pois päätyen myymään itseään eläen häpeässä ja pelossa. Lopulta hän kirjoitti isälleen kirjeen, jossa kertoi halustaan palata takaisin kotiin, mutta pelkäsi tämän reaktiota. "Isä, jos huolit minut takaisin, laita siitä merkiksi yksi liina roikkumaan kotipihan puuhun, jonka nähdessäni tiedän sinun antavan minulle anteeksi. Jos en näe liinaa, jatkan matkaani kodin ohitse, enkä palaa milloinkaan. " Juna lähestyi tytön kotia eikä hän kehdannut katsoa ikkunasta, kunnes vierustoveri siihen kehoitti. Tyttö kurkisti varovasti ikkunasta ja näki puun olevan kauttaaltaan täynnä tuulessa hulmuavia valkoisia lakanoita.

 "Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin. Sen on tultava loppuun. Nyt on aika." (Armo, Apulanta)

On turhaa armoo viivyttää. Se väijyy kulman takana, iskee tajuntaan odottamattomissa hetkissä, kutsuu lähelle ja kuiskaa illan hämärtyessä. Armo pelottaa, mutta samalla rakastaa. Tärkeintä, mitä ihminen voi kokea, on armo. Se, että on hyväksytty ja rakastettu ilman odotuksia ja ansioita. Se tarjoaa vapauden, ilon ja ikuisuuden. Takaoven pois oravanpyörästä.

Ruma, mutta kaunis

Kun alastomuus paljastuu

Sukeltamisen hienous piilee siinä, että saa olla piilossa uteliailta katseilta ja tuijottavilta silmäpareilta. Tai ainakin täällä Ilkon rotkon pohjalla, Pitkäjärven uumenissa, ei liioin muita näy sukeltelevan. Paitsi tietenkin paikalliset fisut, jotka eivät tällaisesta yhdeksänkytkiloisesta monnista ole liiemmin kiinnostuneet. Piilossa, salaisuuksien peitteen alla, on myös turvallista. Saan olla juuri sellainen kuin olen - ruma, mutta kaunis. Saan sukeltaa omaan rauhalliseen (hitaaseen) tahtiini ilman kriittisiä kommentteja tai poikkipuolisia sanoja. Alastomana ja uppeluksissa on sisäisen lapseni mukava olla.

Minut luotiin alastomaksi. Eipä ollut rihman kiertämää päälläni, kun äitini masusta ulos kiskottiin. Pari hassua karvaa ja napanöyhtä, siinä kaikki. Sittemmin karvoitustakin on tullut riittämiin - rakkauden ryijyksi sitä vaimoni nimittää. Mutta eipä ole ryijy ihan päälakeen asti ulottunut, sieltä on rakkaus vetäytynyt hiusrajan myötä jo aikaa sitten.

Ja vaatteilla olen sittemmin lihani peittänyt. Niitäkin kannettiin pari jätesäkillistä uffille, kun alettiin seurustella. Hoo-et-ämmästä löytyi satasella keisarille uudet vaatteet ja alastomuus peittyi tällä kertaa hyväksyttävästi ja tyylikkäästi.

Alastomuus kiehtoo jollain mysteerisellä ja alkukantaisella tavalla, mutta älä ymmärrä minua väärin, sillä nudistirannoille minua ei saisi erkkikään. Ja viinikan vilauttajaa iskisin epäröimättä kuonoon. Kun alastomuutemme paljastuu, samalla meistä riisutaan turhat luulot ja ylimääräinen kuona pois, eikä jäljelle jää mitään jossiteltavaa tai spekuloitavaa. Kun aseet lasketaan maahan, kohtaamme toisemme tasavertaisina lähimmäisinä. Astalot on laskettu pöydälle ja valo on saanut paljastaa todellisen minämme.

Rumuuden keskellä olemme kuitenkin kauniita. Surullista on, ettemme aina näe omaa kauneuttamme kömpiessämme ylös aamutoimiimme ja tuijottaessamme vessan peilistä haukottelevaa hirviötä. Kaunotar on jäänyt eilisillan rientoihin ja joku outo otus astunut tilalle. Mutta kuinka onnellista onkaan tietää, että tällaista harvahapsista ja jenkkakahvaista mönkijääkin joku rakastaa. Vaikka en-aina-niin-rakastettava olisikaan.

Kaunis ihminen (Spotify linkki)
Kaunis ihminen (sanat)

"Tapahtuu, mitä tapahtuu, muista että oot kaunis ihminen. Vielä kasvaa puu, juuret vahvistuu, taivaankantta päin kätes kurottaa."

Happoradion biisi puhuttelee sanomattomin tavoin. Runneltuna, muserrettuna, kaikin tavoin maahanpoljettuna, kritiikin nujertamana, haavoitettuna ja väheksyttynä - saan tietää, että olen loppujen lopuksi ja kuitenkin, aivan kaunis ihminen. Sillä kauneutta ei voi minulta kukaan riistää. Se leima lyötiin otsaani ja sydämeeni sinetin lailla syntymässäni - sillä eihän rumia vastasyntyneitä ole olemassakaan! Ja jos joku muuta väittäisi, hän valehtelisi.

Kauneutta on pienissä sanoissa tai eleissä, rohkaisussa tai lohdutuksessa, toisen auttamisessa ja kantamisessa, jopa pienessä kyyneleessä tai naurun remakassa. Kauneutta on kaikkialla, se vain pitää tunnistaa. Ja sen näkeminen on myös valinta. Hän tuli rumaksi, jotta meissä kauneus pysyisi. Hän otti lyönnit vastaan eikä näyttänyt edes ihmisenmuotoiselta, jotta ihmisyytemme kirkkaammin loistaisi. Kauneus ei ole vain katsojan silmässä, vaan se on kaikkialla - sydämessämme, ilmeissämme ja kosketuksessamme.

Jos oletkin ruma, olet samalla kaunis. Sillä rakkaus peittää rumuuden ja antaa sinulle uuden näkökulman ja kirkkaammat lasit, joilla katsoa pinnan alle - siihen kauneuteen, jonne kovin moni ei ole uskaltanut, osannut tai edes välittänyt katsoa. Sillä sisäisen kauneuden vain harva löytää. Mutta se on juuri se kauneus, joka muuttaa kaiken. Ja se muutos on alastomuuden ytimessä. Se aikojen alun viattomuus, jollaiseksi minut luotiin - ja jollaiseksi vielä joskus palaan.

Epävarmalla pohjalla

Ensi askeleen sietämätön raskaus

On siis aika ottaa ensi askel ja sukeltaa. Vai uskallanko sittenkään? Enhän edes tiedä, mikä minua odottaa tuolla tumman vedenpinnan alla. Onko minusta sittenkään tähän? Salpautuuko hengitykseni, koskettavatko varpaani pohjaa - pystynkö edes liikkumaan? Epävarmuus jäytää sisimpääni, sillä eihän tässä ole mitään järkeä! Kuka hullu minut edes haluaa pinnan alle!? Ja kuitenkin se kiehtoo - siinä määrin, etten voi jäädä paikalleni. Olen jo liian kauan odottanut. Siispä seison laiturilla kädet ojennettuina kyykkyasennossa ja olen valmis jättämään turvallisen laiturin taakseni. Mutta silti jokin syvällä sisimmässäni jumittaa.

Olen itse epävarma. Todettakoon se heti alkuun. Olen sitä aina ollut. Olipa kyseessä sitten nuoruusajan ensi deitit (joissa kompastelin illallispöydässä niin, että juomat kaatuivat leidin syliin - vieläpä kahdesti!) tai sitten esiintymistilanteet, joissa yritän sanavalmiina diplomaattina päästä tilanteesta ulos, mielellään mahdollisimman pian. Epävarmuus on vihollinen, joka tuntuu iskeneen kyntensä ihoni alle kuin takiainen. Tai kuin hirvikärpänen. Mutta voiko vihollisesta tehdä itselleen kumppanin, voinko joskus olla sen kanssa sinut? Näissä mietteissä ulkoilutin kerran koiraamme illan hämärtyessä ja kuuntelin Spotifystä Happoradion biisiä 'Kuusi jalkaa kevätjäälle'.

Kuusi jalkaa kevätjäälle (Spotify linkki)
Kuusi jalkaa kevätjäälle (sanat)

"..mut entä jos en täytä faijan saappaita, miehen mallin mittoja. Pallo puolikenttään jää, hermot herkillä ja maidot pitkin pintoja.. Askeleita tyhjän päälle, kuusi jalkaa kevätjäälle."

Epävarmuus on tyhjän päälle astumista. Pelkoa siitä, etten hallitsekaan sitä, mitä minulle tapahtuu. Joku muu on ottanut minusta vallan ja säätelee sukellustani kaukosäätimellä, kuin marionettinukkea. Mutta haluanko hallita itseäni? Olisiko joskus vain parempi päästää irti ja pulahtaa aavaan ulappaan sen kummemmin miettimättä, olenko kontrollissa vai en? Sillä kontrollointi väsyttää ja jatkuva valppaillaolo uuvuttaa.

Halusinpa sitä tai en, epävarmuus kulkee kanssani aamun ensi hetkistä illan viimeisiin. Kuka olen ja mihin olen matkalla? Olenko varustautunut oikein tähän sukellukseen? Onko minulla oikeat välineet, jotka vievät minua sinne, minne haluan vai sinne, minne en halua? Tosin eihän sukeltamiseen tarvita muuta kuin uikkarit. Ja ehkä tässä yksinkertaisuudessa piileekin vastaus epävarmuuteeni.

Sillä eihän minun tarvitsekaan ajatella, ennakoida ja laskelmoida kaikkea. Tulkoon mitä tulee, eihän sitä ennenkään ole tähän kuoltu. Heittäydy, uskalla, loikkaa ja polskahda! Näinhän minä itsekin olen muita rohkaissut - ei muuta kuin "pelkoja päin"! Mutta miksi sitten turvaudun mukavuuteen ja helppoon elämään, vaikka Hän otti kantaakseen ristin? Ja miksi havittelen terveyttä ja hyvinvointia, vaikka Hän oli sairauden tuttava? Epävarmuuteni ajaa minua kuin ruttoa ja eristää minut etsimään omaani, vaikka Hän jätti loiston tullakseen ihmisen kaltaiseksi. Minun, epävarman etsijän, kaltaiseksi.

Kannattaako sitä edes sukeltaa? Tuoko se minulle yhtään sen enempää "lisäarvoa" kuin mitä olen tähän asti ansainnut? Vai onko sukeltamisessa ensinnäkään kyse ansaitsemisesta. Enhän ole tähän maailmaan mitään tuonut enkä siitä mukanani mitään viekään. Sukellan sukeltamisen ilosta, en ansiosta. Silti epäilen ja olen epävarma, siitä ei ole epäilystäkään!

Epävarmana, mutta kaikin puolin hyväksyttynä. Tulevasta tietämättömänä, mutta kuitenkin jotain aavistaen. Otan askeleen kohti laiturin viimeistä laudanpätkää ja suljen silmäni. Eikä aikaakaan, kun olen jo veden hyväilemänä, aaltojen matkassa, hyvän matkaa kohti tuntematonta.

Intro - Sielun syvyyssukeltaja

Mies tarinan takaa

Tästä se alkaa. Nimittäin sukellus syvemmälle sielun sopukoihin. Blogin luominen ja tarinani avaaminen on tietyssä mielessä heittäytymistä kohti tuntematonta. Sukellusta kohti hiljaista itsepohdiskelua, äänetöntä sielunetsintää ja tunnerikasta sydämensykettä. Ai miksikö sukellan? Pidän sukeltamisesta, sen vaatimista pitkistä vedoista, keuhkojeni testaamisesta, vesielementin kosketuksesta ja lopulta pinnalle nousemisesta.

Sukellus syvemmälle on ajatuksia suoraan sydämestäni, tunteita ja kokemuksia elämästä ja elämisestä, välillä myös kuolemisesta ja kivuista. Sillä ei ole elämää ilman kuolemaa, ei vapautta ilman vankilaa, ei parantumista ilman sairautta. Inhimillisyyden ja ihmisyyden pohdintani heijastavat jostain syvältä sisimmästäni kumpuavaa kaipuuta, haaveilua ja kurottautumista johonkin tulevaan - josta minulla on vain aavistus ja johon menneisyyteni ja nykyisyyteni olennaisesti liittyvät. Ne ovat tarinani käsikirjoitus, seikkailuni punainen lanka.

Haastan sinut mukaan sukeltamaan kanssani. Pidättämään hengitystä, kuuntelemaan kehon liikkeitä ja näkemään selvemmin, mihin olemme matkalla. Kun sukellamme, myös aistimme herkistyy kuuntelemaan ja kuulemaan ääniä, sointuja ja säveliä, jotka koskettavat elämäämme ja sisimpäämme.

Blogin ytimessä on musiikki, josta ammennamme sukellukseen voimaa, valoa ja oivalluksia siitä, mistä tulemme, missä olemme ja mihin olemme menossa. Blogini koostuu sanoituksista, sävelistä ja sovituksista, joita kuuntelemme pinnan alla ja jotka kertovat meille tarinaa. Ne ovat tunnettuja tai tuntemattomampia lauluja, joiden ääreen olen itse pysähtynyt hiljentymään, muuttumaan, itkemään tai nauramaan. Joskus ne pistävät vihaiseksi, toisinaan ne vapauttavat syyllisyydestä. Musiikki on niin tärkeä osa elämääni, etten voi sivuuttaa sitä tarinastani. Se pitää minut hengissä kuin happi veden alla. Se antaa minulle energiaa, kun yhä uudelleen potkaisen sammakon lailla pidemmälle ja pidemmälle. Se pysäyttää minut, kun on aika nousta pintaan. Ja se vaientaa minut, kun on aika olla ilman sanoja.

Toivottavasti viihdyt pinnan alla, sillä matka, jolle lähdemme, ei ole helppo, mutta välttämätön. Se haastaa sinut kohtaamaan itsesi ja sukeltamaan suoraan kohti pelkojasi, mutta samalla syleilee sinua sanoinkuvaamattomalla armolla ja rakkaudella. Se saattaa imeä hapen keuhkoistasi hetkeksi ja saada sinut melkein pyörtymään, mutta samalla juuri se hetki osoittaa sinulle tien kohti murtumista - murtumista rakkaudelle ja vapaudelle, joka karkoittaa kaiken pelon.

Sillä sukeltaminen on pelottavaa. Mutta blogiani ei olekaan tarkoitettu helpon elämän etsijöille, vaan sankareille, jotka sukeltavat peloista huolimatta. Niille, jotka ottavat askeleen eteenpäin epämukavalle kamaralle. Niille, jotka eivät enää välitä maineensa ja kasvojensa säilyttämisestä. Ja niille, joille todellisen elämän löytäminen on tärkeämpää kuin happi, jota hengitämme. Oletko siis valmis? Oletko tarpeeksi epätoivoinen sukeltamaan kanssani?

Sillä nyt lähdemme. Otamme pitkän sisäänhengityksen ja laskeudumme vesirajan tuolle puolen. Tunnemme keuhkojemme laajentuvan ja pelkokertoimemme kasvavan. Tiedämme kuitenkin, että sukellus päättyy voittoon, vapautukseen ja iloon, jonka saadaksemme olemme valmiit ottamaan riskin.

Positiivinen, huoleton ja lapsenmielinen asenne elämään
 

 Pesäpallopitäjä Ulvilan kasvatteja

Sukelluskoulussa Bulgarian lomamatkalla isän kanssa

 Isosiskon kanssa keihäskarnevaaleilla

Supersankarina urheilulukiosta läpi

 Suuresti ihailemani artisti Chris Tomlin

SixFlags -huvipuistossa