Sukeltamisen hienous piilee siinä, että saa olla piilossa uteliailta katseilta ja tuijottavilta silmäpareilta. Tai ainakin täällä Ilkon rotkon pohjalla, Pitkäjärven uumenissa, ei liioin muita näy sukeltelevan. Paitsi tietenkin paikalliset fisut, jotka eivät tällaisesta yhdeksänkytkiloisesta monnista ole liiemmin kiinnostuneet. Piilossa, salaisuuksien peitteen alla, on myös turvallista. Saan olla juuri sellainen kuin olen - ruma, mutta kaunis. Saan sukeltaa omaan rauhalliseen (hitaaseen) tahtiini ilman kriittisiä kommentteja tai poikkipuolisia sanoja. Alastomana ja uppeluksissa on sisäisen lapseni mukava olla.
Minut luotiin alastomaksi. Eipä ollut rihman kiertämää päälläni, kun äitini masusta ulos kiskottiin. Pari hassua karvaa ja napanöyhtä, siinä kaikki. Sittemmin karvoitustakin on tullut riittämiin - rakkauden ryijyksi sitä vaimoni nimittää. Mutta eipä ole ryijy ihan päälakeen asti ulottunut, sieltä on rakkaus vetäytynyt hiusrajan myötä jo aikaa sitten.
Ja vaatteilla olen sittemmin lihani peittänyt. Niitäkin kannettiin pari jätesäkillistä uffille, kun alettiin seurustella. Hoo-et-ämmästä löytyi satasella keisarille uudet vaatteet ja alastomuus peittyi tällä kertaa hyväksyttävästi ja tyylikkäästi.
Alastomuus kiehtoo jollain mysteerisellä ja alkukantaisella tavalla, mutta älä ymmärrä minua väärin, sillä nudistirannoille minua ei saisi erkkikään. Ja viinikan vilauttajaa iskisin epäröimättä kuonoon. Kun alastomuutemme paljastuu, samalla meistä riisutaan turhat luulot ja ylimääräinen kuona pois, eikä jäljelle jää mitään jossiteltavaa tai spekuloitavaa. Kun aseet lasketaan maahan, kohtaamme toisemme tasavertaisina lähimmäisinä. Astalot on laskettu pöydälle ja valo on saanut paljastaa todellisen minämme.
Rumuuden keskellä olemme kuitenkin kauniita. Surullista on, ettemme aina näe omaa kauneuttamme kömpiessämme ylös aamutoimiimme ja tuijottaessamme vessan peilistä haukottelevaa hirviötä. Kaunotar on jäänyt eilisillan rientoihin ja joku outo otus astunut tilalle. Mutta kuinka onnellista onkaan tietää, että tällaista harvahapsista ja jenkkakahvaista mönkijääkin joku rakastaa. Vaikka en-aina-niin-rakastettava olisikaan.
Happoradion biisi puhuttelee sanomattomin tavoin. Runneltuna, muserrettuna, kaikin tavoin maahanpoljettuna, kritiikin nujertamana, haavoitettuna ja väheksyttynä - saan tietää, että olen loppujen lopuksi ja kuitenkin, aivan kaunis ihminen. Sillä kauneutta ei voi minulta kukaan riistää. Se leima lyötiin otsaani ja sydämeeni sinetin lailla syntymässäni - sillä eihän rumia vastasyntyneitä ole olemassakaan! Ja jos joku muuta väittäisi, hän valehtelisi."Tapahtuu, mitä tapahtuu, muista että oot kaunis ihminen. Vielä kasvaa puu, juuret vahvistuu, taivaankantta päin kätes kurottaa."
Kauneutta on pienissä sanoissa tai eleissä, rohkaisussa tai lohdutuksessa, toisen auttamisessa ja kantamisessa, jopa pienessä kyyneleessä tai naurun remakassa. Kauneutta on kaikkialla, se vain pitää tunnistaa. Ja sen näkeminen on myös valinta. Hän tuli rumaksi, jotta meissä kauneus pysyisi. Hän otti lyönnit vastaan eikä näyttänyt edes ihmisenmuotoiselta, jotta ihmisyytemme kirkkaammin loistaisi. Kauneus ei ole vain katsojan silmässä, vaan se on kaikkialla - sydämessämme, ilmeissämme ja kosketuksessamme.
Jos oletkin ruma, olet samalla kaunis. Sillä rakkaus peittää rumuuden ja antaa sinulle uuden näkökulman ja kirkkaammat lasit, joilla katsoa pinnan alle - siihen kauneuteen, jonne kovin moni ei ole uskaltanut, osannut tai edes välittänyt katsoa. Sillä sisäisen kauneuden vain harva löytää. Mutta se on juuri se kauneus, joka muuttaa kaiken. Ja se muutos on alastomuuden ytimessä. Se aikojen alun viattomuus, jollaiseksi minut luotiin - ja jollaiseksi vielä joskus palaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti