Epävarmalla pohjalla

Ensi askeleen sietämätön raskaus

On siis aika ottaa ensi askel ja sukeltaa. Vai uskallanko sittenkään? Enhän edes tiedä, mikä minua odottaa tuolla tumman vedenpinnan alla. Onko minusta sittenkään tähän? Salpautuuko hengitykseni, koskettavatko varpaani pohjaa - pystynkö edes liikkumaan? Epävarmuus jäytää sisimpääni, sillä eihän tässä ole mitään järkeä! Kuka hullu minut edes haluaa pinnan alle!? Ja kuitenkin se kiehtoo - siinä määrin, etten voi jäädä paikalleni. Olen jo liian kauan odottanut. Siispä seison laiturilla kädet ojennettuina kyykkyasennossa ja olen valmis jättämään turvallisen laiturin taakseni. Mutta silti jokin syvällä sisimmässäni jumittaa.

Olen itse epävarma. Todettakoon se heti alkuun. Olen sitä aina ollut. Olipa kyseessä sitten nuoruusajan ensi deitit (joissa kompastelin illallispöydässä niin, että juomat kaatuivat leidin syliin - vieläpä kahdesti!) tai sitten esiintymistilanteet, joissa yritän sanavalmiina diplomaattina päästä tilanteesta ulos, mielellään mahdollisimman pian. Epävarmuus on vihollinen, joka tuntuu iskeneen kyntensä ihoni alle kuin takiainen. Tai kuin hirvikärpänen. Mutta voiko vihollisesta tehdä itselleen kumppanin, voinko joskus olla sen kanssa sinut? Näissä mietteissä ulkoilutin kerran koiraamme illan hämärtyessä ja kuuntelin Spotifystä Happoradion biisiä 'Kuusi jalkaa kevätjäälle'.

Kuusi jalkaa kevätjäälle (Spotify linkki)
Kuusi jalkaa kevätjäälle (sanat)

"..mut entä jos en täytä faijan saappaita, miehen mallin mittoja. Pallo puolikenttään jää, hermot herkillä ja maidot pitkin pintoja.. Askeleita tyhjän päälle, kuusi jalkaa kevätjäälle."

Epävarmuus on tyhjän päälle astumista. Pelkoa siitä, etten hallitsekaan sitä, mitä minulle tapahtuu. Joku muu on ottanut minusta vallan ja säätelee sukellustani kaukosäätimellä, kuin marionettinukkea. Mutta haluanko hallita itseäni? Olisiko joskus vain parempi päästää irti ja pulahtaa aavaan ulappaan sen kummemmin miettimättä, olenko kontrollissa vai en? Sillä kontrollointi väsyttää ja jatkuva valppaillaolo uuvuttaa.

Halusinpa sitä tai en, epävarmuus kulkee kanssani aamun ensi hetkistä illan viimeisiin. Kuka olen ja mihin olen matkalla? Olenko varustautunut oikein tähän sukellukseen? Onko minulla oikeat välineet, jotka vievät minua sinne, minne haluan vai sinne, minne en halua? Tosin eihän sukeltamiseen tarvita muuta kuin uikkarit. Ja ehkä tässä yksinkertaisuudessa piileekin vastaus epävarmuuteeni.

Sillä eihän minun tarvitsekaan ajatella, ennakoida ja laskelmoida kaikkea. Tulkoon mitä tulee, eihän sitä ennenkään ole tähän kuoltu. Heittäydy, uskalla, loikkaa ja polskahda! Näinhän minä itsekin olen muita rohkaissut - ei muuta kuin "pelkoja päin"! Mutta miksi sitten turvaudun mukavuuteen ja helppoon elämään, vaikka Hän otti kantaakseen ristin? Ja miksi havittelen terveyttä ja hyvinvointia, vaikka Hän oli sairauden tuttava? Epävarmuuteni ajaa minua kuin ruttoa ja eristää minut etsimään omaani, vaikka Hän jätti loiston tullakseen ihmisen kaltaiseksi. Minun, epävarman etsijän, kaltaiseksi.

Kannattaako sitä edes sukeltaa? Tuoko se minulle yhtään sen enempää "lisäarvoa" kuin mitä olen tähän asti ansainnut? Vai onko sukeltamisessa ensinnäkään kyse ansaitsemisesta. Enhän ole tähän maailmaan mitään tuonut enkä siitä mukanani mitään viekään. Sukellan sukeltamisen ilosta, en ansiosta. Silti epäilen ja olen epävarma, siitä ei ole epäilystäkään!

Epävarmana, mutta kaikin puolin hyväksyttynä. Tulevasta tietämättömänä, mutta kuitenkin jotain aavistaen. Otan askeleen kohti laiturin viimeistä laudanpätkää ja suljen silmäni. Eikä aikaakaan, kun olen jo veden hyväilemänä, aaltojen matkassa, hyvän matkaa kohti tuntematonta.

Intro - Sielun syvyyssukeltaja

Mies tarinan takaa

Tästä se alkaa. Nimittäin sukellus syvemmälle sielun sopukoihin. Blogin luominen ja tarinani avaaminen on tietyssä mielessä heittäytymistä kohti tuntematonta. Sukellusta kohti hiljaista itsepohdiskelua, äänetöntä sielunetsintää ja tunnerikasta sydämensykettä. Ai miksikö sukellan? Pidän sukeltamisesta, sen vaatimista pitkistä vedoista, keuhkojeni testaamisesta, vesielementin kosketuksesta ja lopulta pinnalle nousemisesta.

Sukellus syvemmälle on ajatuksia suoraan sydämestäni, tunteita ja kokemuksia elämästä ja elämisestä, välillä myös kuolemisesta ja kivuista. Sillä ei ole elämää ilman kuolemaa, ei vapautta ilman vankilaa, ei parantumista ilman sairautta. Inhimillisyyden ja ihmisyyden pohdintani heijastavat jostain syvältä sisimmästäni kumpuavaa kaipuuta, haaveilua ja kurottautumista johonkin tulevaan - josta minulla on vain aavistus ja johon menneisyyteni ja nykyisyyteni olennaisesti liittyvät. Ne ovat tarinani käsikirjoitus, seikkailuni punainen lanka.

Haastan sinut mukaan sukeltamaan kanssani. Pidättämään hengitystä, kuuntelemaan kehon liikkeitä ja näkemään selvemmin, mihin olemme matkalla. Kun sukellamme, myös aistimme herkistyy kuuntelemaan ja kuulemaan ääniä, sointuja ja säveliä, jotka koskettavat elämäämme ja sisimpäämme.

Blogin ytimessä on musiikki, josta ammennamme sukellukseen voimaa, valoa ja oivalluksia siitä, mistä tulemme, missä olemme ja mihin olemme menossa. Blogini koostuu sanoituksista, sävelistä ja sovituksista, joita kuuntelemme pinnan alla ja jotka kertovat meille tarinaa. Ne ovat tunnettuja tai tuntemattomampia lauluja, joiden ääreen olen itse pysähtynyt hiljentymään, muuttumaan, itkemään tai nauramaan. Joskus ne pistävät vihaiseksi, toisinaan ne vapauttavat syyllisyydestä. Musiikki on niin tärkeä osa elämääni, etten voi sivuuttaa sitä tarinastani. Se pitää minut hengissä kuin happi veden alla. Se antaa minulle energiaa, kun yhä uudelleen potkaisen sammakon lailla pidemmälle ja pidemmälle. Se pysäyttää minut, kun on aika nousta pintaan. Ja se vaientaa minut, kun on aika olla ilman sanoja.

Toivottavasti viihdyt pinnan alla, sillä matka, jolle lähdemme, ei ole helppo, mutta välttämätön. Se haastaa sinut kohtaamaan itsesi ja sukeltamaan suoraan kohti pelkojasi, mutta samalla syleilee sinua sanoinkuvaamattomalla armolla ja rakkaudella. Se saattaa imeä hapen keuhkoistasi hetkeksi ja saada sinut melkein pyörtymään, mutta samalla juuri se hetki osoittaa sinulle tien kohti murtumista - murtumista rakkaudelle ja vapaudelle, joka karkoittaa kaiken pelon.

Sillä sukeltaminen on pelottavaa. Mutta blogiani ei olekaan tarkoitettu helpon elämän etsijöille, vaan sankareille, jotka sukeltavat peloista huolimatta. Niille, jotka ottavat askeleen eteenpäin epämukavalle kamaralle. Niille, jotka eivät enää välitä maineensa ja kasvojensa säilyttämisestä. Ja niille, joille todellisen elämän löytäminen on tärkeämpää kuin happi, jota hengitämme. Oletko siis valmis? Oletko tarpeeksi epätoivoinen sukeltamaan kanssani?

Sillä nyt lähdemme. Otamme pitkän sisäänhengityksen ja laskeudumme vesirajan tuolle puolen. Tunnemme keuhkojemme laajentuvan ja pelkokertoimemme kasvavan. Tiedämme kuitenkin, että sukellus päättyy voittoon, vapautukseen ja iloon, jonka saadaksemme olemme valmiit ottamaan riskin.

Positiivinen, huoleton ja lapsenmielinen asenne elämään
 

 Pesäpallopitäjä Ulvilan kasvatteja

Sukelluskoulussa Bulgarian lomamatkalla isän kanssa

 Isosiskon kanssa keihäskarnevaaleilla

Supersankarina urheilulukiosta läpi

 Suuresti ihailemani artisti Chris Tomlin

SixFlags -huvipuistossa