Milloin minusta tulee aikuinen?

Lapsi minussa

Millainen on aikuinen ihminen? Tätä muistan pohtineeni lapsena useaan otteeseen. Ala-asteella katsoin ylöspäin yläasteen mopopoikia, kun taas yläasteella ihailin lukioikäisiä jo miehen mittoihin hujahtaneita abeja. Lukiossa puolestaan mietin, että armeijaan päästyäni kasvan vihdoin aikuiseksi, kun taas armeijassa tajusin olevani edelleen se leikkivä lapsi. Armeijasta selviydyttyäni lähdin etsimään aikuisuutta rapakon taakse Chicagoon ja sieltä palattuani siirryin työelämään, jonka uskoin lopullisesti tekevän minusta aikuisen. Kun lisäksi purjehdin avioliiton satamaan ja isäpuolen saappaisiin, transformaationi aikuiseksi olisi sinetöity.

Mutta toisin kävi. Vaikka miten yritän olla asiallinen, vakavahko, politiikasta kiinnostunut, harmaisiin pukeutuva ja stereotyyppisesti ajatteleva kypsä aikuinen, huomaankin olevani edelleen se ympäröivää maailmaa ihmettelevä, kyselyiässä oleva ja Jim Carreyn pinnallista huumoria nauttiva pieni poika, jolle jokainen päivä on uusi elämys ja tutkimusretki.

Mutta onneksi en ole yksin, mistä sain muistutuksen Koomikot -tv-sarjan avausjaksossa, jossa Velipuolikuussa kahdeksankymmenluvulla läpimurtonsa tehnyt koomikko Pirkka-Pekka Petelius avautui liikuttavilla sanoilla:

”Mä haluan vaalii sitä lasta itessäni,
ihan naiviuteen asti.

Sanokoon kuka mitä tahansa.

Se on mun oikeuteni, olla naiviuteen asti..

pölhö” (PP Petelius)

Tämä lukemattomia hahmoja tehtaillut hymyhuuli ja pulttiboi kertoi ääneen sen, mitä olin itsekin jo vuosia ajatellut. Lapsenmielisyyteni - lapsi minussa - on oikeuteni, jota kukaan ei voi ottaa minulta pois. Omalla tavallaan se suojelee herkkyyttäni kovettumiselta, elämänmyönteisyyttäni kyynisyydeltä ja uskoani ihmiseen skeptisyydeltä. Lapsi minussa uskaltaa, kun järki sanoo, ettei kannata. Se valaa toivoa mahdollisuuteen, kun logiikka väittää, että on vain mahdottomuuksia. Ja se ei välitä mitä muut minusta ajattelevat, kun rationaalisuus uhkailee, että joudun naurunalaiseksi.

Nyky-yhteiskunta tekee lapsenmielisyydestä haastavaa luomalla sääntöjä, odotuksia ja paineita sen suhteen, millaisia meidän tulisi olla - miltä meidän tulisi näyttää ja millaisia termejä käyttää. Lapsenmielisyys tukahdutetaan jo varhain lapsen kohdatessa karun maailman paineet, ristiriidat, kilpailun ja median, joka on kyllästetty ahdistavilla uutisilla. Lapsemme meissä joutuu altavastaajan rooliin, kun maailman pahuus pyrkii saamaan otetta ja sijaa ajatuksissamme ja sydämessämme.

Tästä syystä elämme jatkuvassa taistelussa, jossa lapsenmielisyys on tulilinjalla. Lapsen arvoista, viattomuudesta, leikkisyydestä ja yksinkertaisuudesta on siirrytty suorituskeskeiseen ja kompleksiseen elämänmalliin, jossa vain vahvimmat ja kyvyikkäimmät selviytyvät maaliin voittajina. Olemme jättämässä seuraavalle sukupolvelle perinnön epävarmasta ja uhkaavasta maailmasta, jossa ainoat pysyvät asiat ovat alati kiihtyvä muutos ja oman edun tavoittelu.

Olisiko näin ollen aika pysähtyä ja hiljentyä kuulemaan sisällämme olevan lapsen ääntä, joka pyrkii muistuttamaan meitä siitä, mikä todella merkitsee ja on olennaista elämän hektisyyden keskellä? Olisiko aika päästää irti pettymyksistä ja huolista, joita olemme kasanneet kerroksittain sydämemme päälle ja päästää sisäinen lapsemme vapaaksi?

Lapsesta aikuiseksi

Kasvaminen kohti aikuisuutta on väistämätöntä. Mutta se ei tarkoita lapsenmielisyyden hautaamista ja värien muuttumista harmaaksi, vaikka hiuksemme saattaisikin erkaantua kehostamme tai kerätä hieman väriä. Vaikka lapsuutemme jäisikin historiaan, lapseutemme edelleen pysyy - enemmän tai vähemmän piilossa tai esillä.

Eräs viisas ystäväni kerran sanoikin, ettemme varsinaisesti siirry lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta aikuisuuteen ja sitä myötä vanhuuteen, vaan kaikki nämä ikäkaudet säilyvät sisällämme ja sydämessämme (1 Joh 2:12-14). Näin ollen voimme ikäänkuin puhutella lasta tai nuorta sisällämme ja valjastaa näiden ikäkausien kokemuksemme sekä oman että muiden elämän iloksi ja viisaudeksi. Sillä onko mitään kauniimpaa kuin nähdä ikääntyneen vanhuksen silmäkulmassa lapsen pilkettä ja eleissään nuoruuden paloa?

Tällaista paloa myös musiikki voi ilmentää, kuten PMMP:n versio Pikkuveli -biisistä:

PMMP - Pikkuveli (spotify linkki)

Pikkuveli (sanat)

"Pysy aina pikkuveljenä ja lintuna,
älä koskaan miehisty
En meidän taloon lisää aikuisia halua"

Terve aikuisuus sallii, hyväksyy ja jopa vaalii sisäistä lastaan. Lapsi meissä auttaa säilyttämään herkkyyden, uskon tulevaan ja riippuvaisuuden toisistamme - sillä kukaan ei selviä tarvitsematta toisia. Ja tämän tarvitsevuuden ytimessä on nöyrtyminen omasta ylpeydestämme ja riippumattomuudestamme lapsen tasolle, jossa toteamme, ettemme selviä yksin. Tarvitsemme toisiamme, tarvitsemme tunteitamme ja tarvitsemme jotain elämää Suurempaa, joka antaa mielekkyyden sekä tähän elämään että tulevaan -

"Sallikaa lasten tulla minun tyköni,
älkääkä estäkö heitä,

sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta. 
Totisesti minä sanon teille:

joka ei ota vastaan Jumalan valtakuntaa
niinkuin lapsi, se ei pääse sinne sisälle"
(Mark 10:14-15)