In memoriam

Väärässä paikassa, väärään aikaan

Yksi elämäni kipeimmistä hetkistä sattui opiskellessani Chicagossa vuonna 2002-2003. Tällöin sain kuulla, että läheinen ystäväni oli menehtynyt samaan aikaan Suomessa erittäin aggressiiviseen syöpään, jonka havaitsemisesta oli kulunut vasta noin puoli vuotta. Tutkijat eri puolilta Eurooppaa olivat tulleet hämmästelemään tätä harvinaislaatuista kasvainta TYKS:iin, johon ystäväni isä oli tämän kiireellisesti kyydinnyt jo useaan otteeseen. Toivo paranemisesta huippukirurgien käsissä oli herännyt monia kertoja, kunnes nämä lopulta totesivat tilanteen toivottomuuden. Hoidot lopetettiin, ja ystäväni vietti viimeiset viikkonsa saattohoidossa kotona Ulvilassa.

Jukka oli juuri aloittanut opiskelijaelämänsä ja nautti silmin nähden elämästään, ystävistään, näyttelemisestä kesäteatterissa, suunnistamisesta rastien perässä metsiköissä ja muutenkin kaikesta mitä eteen tuli. Hämmästelin sitä energiaa, intoa, luovuutta ja monilahjakkuutta, joka tuosta uudesta ystävästäni suorastaan puhkui ympärille. Hän saattoi kirjoitella runoja tytöille kesken oppituntien, korjata pölynimurin muutamassa minuutissa, pirauttaa vaikkapa Jenni Dahlmanille kesken kaiken tai muuten vain yllättää spontaaneilla vitseillään kenet tahansa ohikulkijan. Jukka eli ja hengitti improvisoinnista, josta myös muodostui hänen selviytymiskeinonsa vastoinkäymisten keskellä.

Nautin Jukan seurasta joka hetki, koska tunnistin hänessä jotain ainutlaatuista, jota en ollut ennen kohdannut ja joka veti puoleensa vastustamattomalla tavalla. Hänen välittömyytensä, herkkyytensä, huumorinsa ja keveytensä kosketti syvältä, ja hänen aitoutensa veti sanattomaksi.

Tapasin Jukan ensi kerran nuorisokahvila Steississä, jonka olimme avanneet entisen autokoulun tiloihin Ulvilan keskustassa. Hän oli ensimmäisiä asiakkaitamme, joka astui ovesta sisään hymyillen ja ottaen tapansa mukaan tilan haltuun. Hän oli porukan johtaja, jota muut nuoret katsoivat ihaillen ylöspäin, mikä oli täysin ymmärrettävää. Olihan Jukka ystävilleen aina lojaali asettuen puolustamaan heikompia nyrkkitappeluissa, joita aika ajoin todistimme kahvilan ulkopuolella. Jukka ei itse koskaan lyönyt, vaan hän otti vastaan lyönnit ja sai tilanteen siten raukeamaan. Omien sanojensa mukaan hän ei uskaltanut tapella, koska silloin tämä lihaskimppu ei olisi kyennyt hallitsemaan itseään, josta olisi seurannut vain rumaa jälkeä.

Olin erityisen otettu siitä tavasta, jolla Jukka uskoutui minulle niin hyvinä kuin huonoina hetkinä - oli kyseessä sitten hänen perheeseen tai tyttöystävään liittyvät ihmissuhdekiemurat, opiskeluun tai työhön liittyvät haasteet tai omiin arvoihin ja elämäntapaan liittyvät ristiriidat. Sain yhtenä iltana puhelinsoiton Jukalta, joka itkien kertoi kävelleensä Ulvilan keskustassa, kun eräs auto oli pysähtynyt hänen eteensä. Autosta oli noussut ryhmä nuoria, jotka olivat käyneet aikailematta hänen kimppuunsa antamatta Jukalle mitään mahdollisuuksia puolustautua. Löysin Jukan pian tämän jälkeen istumassa pientareella ilman paitaa keskellä talvea. Halasin häntä ja istuimme pitkään sanomatta sanaakaan.

Ystävyys on minulle äärettömän tärkeää, mutta samalla joudun toteamaan, etteivät ystävyyssuhteeni ole Jukan menehtymisen jälkeen enää syventyneet sille tasolle, jota koin hänen seurassaan. Tästä syystä olin enemmän kuin hukassa itseni kanssa, kun kuulin uutisen Jukan poisnukkumisesta. Tuntui kuin olisin pettänyt hänet olemalla väärässä paikassa, väärään aikaan. Minunhan olisi kuulunut olla hänen vierellään tukemassa ja kantamassa häntä viimeisten hengenvetojen läpi. Mutta nyt olin tuhansien kilometrien päässä, ulottomattomissa, vieraiden ihmisten ja pinnallisen kulttuurin keskellä, jossa kukaan ei voisi käsittää tyhjyyttäni ja kohtaamaani pettymystä. Ennen kaikkea olin katkera Jumalalle, joka tuntui kääntäneen selkänsä kriittisellä hetkellä.

Kuoleman kohtaaminen ei ole milloinkaan helppoa. Olen seurannut vierestä, kun suvustani on nukkunut pois niin serkkuja kuin isovanhempiakin ja itkenyt rakkaiden ystävieni haudalla, kun menetys on tuntunut liian kovalta kestää. Kuolema pysäyttää, pelottaa, mutta samalla myös herättää siihen todellisuuteen ja elämän rajallisuuteen, joka muistuttaa meitä haavoittuvaisuudestamme, hauraudestamme ja kuolevaisuudestamme.

Elämän ja kuoleman teema tuntuu jatkuvasti nostavan päätään niin Rautavaaran bussiturmassa, kouluammuskeluissa, Vain elämää -tv-sarjan laulun sanoissa kuin arjen kahvipöydän keskusteluissakin. Tämä ikuisuuden teema ympäröi meidät eikä jätä rauhaan.

Kohtasin oman ahdistukseni kuolemaa kohtaan kolmetoistavuotiaana, jolloin päätin uskoa kuolemanjälkeiseen elämään. Se oli nuorelta, aralta ja ujolta varhaisnuorelta kova päätös, joka kuitenkin tuntui hyvin loogiselta kaiken pähkäilyn ja avointen kysymysten edessä. "Elämässä täytyy olla jokin tarkoitus, sillä mitä järkeä on antaa kaikkensa opiskeluun, työelämään, ihmissuhteille ja harrastuksille, jos kuollessani kaikki vain raukeaa tyhjiin ja häviää?" Vaikka kuinka pyristelin, en päässyt eroon siitä ajatuksesta ja tunteesta, että elämän täytyy jatkua myös rajan tuolle puolen. Olihan siitä jo tieteellistä näyttöäkin! Tämän aivomyrskyn ja ahdistuksen keskellä löysin lopulta tyyneyden ja varmuuden elämän jatkuvuudesta, joka on sittemmin lohduttanut ja antanut toivoa Jukan ja muiden läheisteni jälleennäkemisestä.

Ja tämä jälleennäkeminen antaa juuri sen merkityksen ja motivaation, jota tarvitsen rajan tällä puolen. Haluan uskoa, että se mitä teen tässä ajassa, kaikuu ikuisuuteen. Ja haluan epätoivoisesti kokea sen, että kerran tulen vielä olemaan oikeassa paikassa... ja oikeaan aikaan.

  

Mitä jää - Bass'n Helen 

"Minut jostain kaukaa tähän maahan heitettiin

Annettiin pala aikaa kuten hyväksi katsottiin

Tässä seison enkä muuta voi ja elän elämää

Ei enempää, ei vähempää

Jotain evästä pientä mulle mukaan laitettiin

Ja elämän myrskyjä varten ohjeita annettiin

Mutta kukaan ei sanonut, kun ihminen häviää

Mitä jää, mitä jää

Tämän elämän salaisuus sai mut matkaa jatkamaan

Joskus teki mieli lopettaa, tuntui et mitään ei irti saa

Ihmettelin kuoltuaniko vasta salaisuus selviää

Mitä jää, mitä jää

Opin elämästä jotakin, kun mut kappaleiksi rikottiin

Se oli elämäni suurin koulu vaikka välillä sattui niin

Kaikki mitä silloin jäi, oli uskon siemen tää

Ei enempää, ei vähempää

Epätoivon erämaassa on uskoni kasvanut

Mutta turvaan Jumalaan joka toivon on antanut

Ja kun kaikki kerran katoaa, totuus yksin jää

Ei enempää, ei vähempää"

Vain koiranelämää

Ihmisen paras ystävä?

Lapsuuden kokemukseni lemmikeistä ja erityisesti koirista olivat ristiriitaisia, hämmentäviä ja osittain jopa traumaattisia. Opin koirista lähinnä sen, että niitä tulee pelätä, karttaa ja vältellä aina, kun se vain suinkin oli mahdollista. Muistan elävästi, kun seisoin kerrostalon rapussa ja soitin kaverini ovikelloa, jonka jälkeen kuulin ensin kiivasta haukuntaa ja sitten kaverini huudon: "Mene polvillesi ennen kuin avaan oven, koska muuten se käy kimppuusi!"

Tätä taustaa vasten ymmärrät varmaan, etten ollut kovin innoissani, kun vaimoni tyttärineen ehdotti eräänä päivänä koiran hankkimista. Ja tämä tapahtui pian sen jälkeen, kun olimme menneet naimisiin. "Ei todellakaan! Tähän perheeseen ei koiraa tule!" vastasin ytimekkäästi ja toivoin asian olevan loppuunkäsitelty. Mutta vähänpä tiesin, mitä tarkoittaa uuvutustaistelu, jota tulisimme käymään vielä kaksi vuotta tästä hetkestä eteenpäin. Vaimoni suostuttelut, tunteisiin vetoaminen, lievä uhkailu ja jopa suoranainen lahjonta - ynnä muut naiselliset konstit - saivat minut lopulta taipumaan koiran hankinnan kannalle.

Niinpä starttasimme automme suuntana Vihti eräänä keväisenä päivänä vuonna 2007. Vaimoni oli selaillut nettisivuja ahkeraan ja löytänyt varsin potentiaalisen bichon havanais-pentueen, josta noutaisimme kotiimme valioyksikön. Saapuessamme perille määränpäähän en ollut vieläkään täysin vakuuttunut koiran hankinnasta. Mutta kun katselin noita valkokarvaisia otuksia, epäilykseni ja arkuuteni alkoivat hiljalleen haihtua - ja sydämeni sulaa. Pitelin koiranpentuamme sylissäni ja olin hetkessä myyty. Pennun nimeksi oli annettu 'Palmiro' (italiaksi palmu), josta syntyi sittemmin lempinimi 'Miro' -

Kuvia Mirosta

...

Kun Miro oli parin vuoden ikäinen, alkoi neuvottelu pikkuveljen ja samalla leikkikaverin hankkimisesta. Tällä kertaa minua ei tarvinnut suostutella pitkään, joten nettisivut avattiin jälleen ja pikkuveljen etsintä alkoi. Parin puhelinsoiton jälkeen suuntasimme Vaasan liepeille Mustasaareen keväällä 2009. Kun kaarsimme omakotitalon pihalle, sen ovi aukesi ja ulos ryntäsi omistajan kanssa pienenpieni tummakarvainen schapendoes-kääpiösnautseri -rotuinen pentu, joka oli viimeisenä jäljellä pesueesta. Annoimme pennulle nimeksi 'Benjamin' (hepreaksi oikean käden poika, voiman poika), josta syntyi kutsumanimi 'Benji' -

Kuvia Benjistä

...

Kuluneiden vuosien aikana olen hämmästellyt sitä kiintymyksen määrää, joka voi syntyä suhteessa lemmikeihin. Vaikka Miro ja Benji ovat oppineet paljon erilaisia taitoja, niin varsinainen oppija olen kuitenkin ollut minä. RadioCityn artikkeli kiteyttää oivallisesti sen, minkä olen itsekin oppinut ja kokenut -

"7 erinomaista perustelua: Miksi koira on todellisuudessa parhain ystäväsi

1. Koira ei tuomitse sinua
Koirasi rakastaa sinua juuri sellaisena kuin olet, eikä tuomitse asioista, joita muu maailma voi pitää merkityksellisinä. Kun kohtelet lemmikkiäsi rakkaudella, hän on aina ystäväsi.

2. Koira on aina lojaali
Koirasi pysyy rinnallasi tulipa mitä vain. Se on uskollinen juuri sinulle kuolemaansa asti.

3. Koirallasi on aina aikaa sinulle
Vaikka koiranomistajan arkeen kuuluu toisinaan uhrautumista omista suunnitelmista, on myös koirasi aina valmis lähtemään puistoon, kylään tai lenkille kun sinäkin olet. Sillä ei ole koskaan muuta menoa ja se viihtyy seurassasi vaikka koko päivän.

4. Koirasi tekee sinusta paremman tyypin
Tutkimusten mukaan ihmiset luottavat koiranomistajiin muita enemmän, sillä se osoittaa, että voit pitää jostain enemmän kuin itsestäsi. Koira myös pehmentää sinua ja tekee sinut helpommin lähestyttäväksi muille ihmisille.

5. Koirasi tietää, kun olet sairas
Koirilla on taipumus luonnostaan tietää, kun olet sairas. Tutkimusten mukaan osa koirista pystyy huomaamaan syövän yli 80 prosentin tarkkuudella ja ne osaavat varoittaa ihmistä esimerkiksi alhaisesta verensokerista.

6. Koira pitää sinut terveenä
Jo se, että omistat koiran pitää sinut aktiivisempana ja vähentää stressiä. Tutkimusten mukaan koiranomistajat elävätkin muita pidempään.

7. Koira suojelee sinua
Toki kyseinen taipumus vaihtelee yksilöstä riippuen, mutta useimmiten koirasi on valmis tekemään mitä tahansa vuoksesi, mukaanlukien suojelemaan sinua mahdolliselta uhalta."

Aika huikea lista! Kuvittele, miltä ihmissuhteemme näyttäisivät, mikäli nämä seitsemän kohtaa toteutuisivat myös pari-, perhe- tai ystävyyssuhteissamme? Jos hyväksyisimme toisemme heikkouksineen, pysyisimme uskollisina tuli mitä tuli, tarjoaisimme toisillemme laatuaikaa ja suojelisimme toisiamme uhkilta? Tai muuten vaan olisimme aina yhtä vilpittömän iloisia, yllättyneitä ja innoissamme, kun näkisimme toisemme - vaikka vain pienenkin tauon jälkeen. Maailma olisi takuulla parempi paikka elää ja hengittää!

Olen sanomattoman kiitollinen siitä, että vaimoni tyttärineen sai minussa aikaan mielenmuutoksen suhteessa koiranhankintaan. Se ei vain parantanut haavojani suhteessa menneisyyden traumoihini, vaan auttoi myös löytämään itsestäni kokonaan uuden puolen koiranomistajana, jollaiseksi en koskaan uskonut tulevani. Tämä heittäytyminen, ennakkoluulojeni hälventyminen ja sydämeni muuttuminen suhteessa näihin karvaisiin otuksiin on edesauttanut myös tarttumaan muihin haasteisiin, jotka ovat aluksi jännittäneet, pelottaneet ja jopa lamauttaneet.

Nämä haasteet ovat juuri niitä, joita tarvitsemme ja joista elämme. Ilman niitä jäämme paikallemme pyörimään kehää. Ne kutsuvat meitä astumaan eteenpäin, vaikka pelottaisi ja avaamaan sen oven, jonka ennakkoluulomme on sulkenut. Haasteisiin tarttuminen ja hyppy tuntemattomaan - on se sitten koiranhankinta tai jokin muu päätös - muuttaa sinua parempaan suuntaan. Löydät itsestäsi uusia puolia ja kykyjä, käyttämättömiä voimavaroja ja luovuutta. Mutta se paljastaa myös rajallisuutesi, heikkoutesi ja avuntarpeesi - toisin sanoen, ihmisyytesi.

Jos koira ei olekaan ihmisen paras ystävä, on se ainakin yksi parhaista. Sillä mikä ystävyyden määrittää, ellei se, että on toista varten ilman takaa-ajatuksia, vaatimuksia tai pyyteitä? Tällaista ystävyyttä arvostaa taivasta korkeammalle, sen eteen on valmis näkemään vaivaa ja siitä luopuminen tulee olemaan kerran äärettömän vaikeaa.

Onko lähelläsi kaikki hyvin? (Sininauhaliitto)

(feat. Benji)

Marley & Me (traileri)

Muita koiraleffoja, joita suosittelen:

- Hachiko

- Turner ja täystuho

- I Am Legend

Ura vaarassa

Kun suunnitelmat menevät mönkään

Leikittelin eräänä päivänä seuraavalla ajatuksella, joka alkoi sanoilla: "En olisi milloinkaan uskonut, että.. ja jatkui seuraavasti: 

• .. asuisin paritalossa Kangasalan Lentolassa yhdessä vaimoni ja kahden koiramme kanssa."
• .. löytäisin itseni isäpuolen roolista kahdelle upealle lapselle."
• .. auttaisin työkseni pitkäaikaistyöttömiä löytämään töitä."
• .. isännöisin ulkomaalaisia vieraita kotimme airbnb-majoituspalvelussa."
• .. opettelisin tanssimaan lindy hoppia." 
• .. jne. Lista jatkui.

On myönnettävä, että elämäni näyttää hyvin erilaiselta kuin miltä sen nuorempana suunnittelin näyttävän. Joku voisi peräti tokaista, että suunnitelmani ovat menneet totaalisesti mönkään ja pahasti. Mutta en silti pääse eroon siitä tosiasiasta ja tunteesta, etten ole koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt. En olisi käynyt läpi niitä onnistumisia ja epäonnistumisia, iloja ja suruja, ala- ja ylämäkiä, jotka ovat muovanneet minusta sen persoonan, joka olen tänään.

On kiehtovaa ja samalla hieman pelottavaakin aprikoida, että entä jos olisinkin valinnut toisin? Entä jos olisinkin jatkanut urheilijan uraani pesäpallossa, jäänyt pysyvästi töihin Atlantin tuolle puolen, lähtenyt opiskelemaan luokanopettajaksi tai muuten päätynyt toiseen parisuhteeseen ja toiselle paikkakunnalle. En yleensä pidä jossittelusta, mutta tässä yhteydessä se pistää miettimään. Mikä sai minut valitsemaan näin?

Ihminen on usein valintojensa edessä yksin. Toki neuvonantajia, mielipiteitä ja ääniä löytyy sen suhteen, mikä valinta on kenenkin mielestä se oikea. Mutta loppukädessä ihminen tekee valintansa ja kantaa niiden seuraukset yksin - varsinkin, jos valinta ei johda muiden mielestä toivottuun lopputulokseen.

Valintojen suhteen joku uskoo kohtaloon, toinen sydämensä ääneen, kolmas taas Korkeampaan voimaan - ja neljäs ei mihinkään. Itse nimitän tätä johdatukseksi. Johdatus on jotain sellaista, mikä avaa ovia ja vaihtoehtoja eikä sulje niitä pois. Se on suhteeseen perustuvaa neuvottelua eikä monologinomaista sanelua tai käskytystä. Johdatus sallii toisen mahdollisuuden, jota myös armoksi nimitetään.

Johdatus näkee mahdollisuuden siellä, missä on vain uhkia ja ulospääsyn siellä, missä on näennäinen umpikuja. Se ei katso ulkokuoreen, vaan suoraan sydämeen. Johdatuksessa on myös voima kääntää epäonnistuminen onnistumiseksi ja tappio voitoksi. Se luottaa siihen, että on olemassa Hän, joka ottaa minut kiinni, jos kaadun - ja kantaa minua, jos omat voimani pettävät.

The Afters - Lift Me Up (spotify linkki)

Lift Me Up (sanat)

"You lift me up when I am weak
Your arms wrap around me
Your love catches me so I'm letting go"

On surullista, että niin moni on jäänyt valitsemattomuuden vangiksi. Pelko vääristä valinnoista ja niiden seurauksista on kahlinnut monet väkivaltaiseen parisuhteeseen, epäterveeseen työilmapiiriin tai monenlaisiin riippuvuuksiin. Kun on vuosia kokenut alistamista, ei enää kykene näkemään toista vaihtoehtoa ja nostamaan kytkintä. Lähteminen pelottaa liikaa.

Myönnän, että valintojen tekeminen on pelottavaa. Siitä ei pääse mihinkään. Heittäytyminen tuntemattomaan on kuin sukeltamista pimeään veteen tai astumista tunneliin, jossa erotat vain seuraavan askeleen, et enempää. Mutta uskon myös, että valintojen kanssa voi tulla sinuiksi. Seurauksien kantaminen ei ole ennenkään minua tappanut, joten mikä olisi nyt toisin? -

  

"Jos vetten läpi kuljet, olen minä sinun kanssasi, jos virtojen läpi, eivät ne sinua upota; jos tulen läpi käyt, et sinä kärvenny, eikä liekki sinua polta... Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan." (Jesaja 43:2, 19)

On mahtavaa tietää, etten olekaan valintojeni edessä yksin. Enkä joudu kantamaan valintojeni seurauksia ilman vierelläkulkijaa. Tämä sisäinen varmuuteni lohduttaa ja rohkaisee minua, jos suunnitelmani menisivätkin mönkään - jos menettäisin terveyteni, työni, omaisuuteni tai jopa perheeni. Jos koko elämäntyöni olisi vaarassa kuivua kokoon ja pohja sortuisi jalkojeni alta, silti tiedän, etten jäisi yksin.

Ja tässä yhteydessä on tilaa hengittää. Tilaa yrittää, kokeilla ja löytää jotain uutta itsestäni ja toisista. Tarpeeksi avaruutta, jossa voin olla oma itseni valintoineni ja seurauksineni. Ja riittävästi rakkautta, joka vakuuttaa, että pärjäsin elämässäni loppujen lopuksi ihan ookoo - valinnoistani huolimatta ja osittain ehkä myös niiden tähden.

Rakkaushömppää

Ja tunteiden sekamelskaa

On aika astua ulos kaapista. Ja myöntää. Olen toivoton romantikko, syvästi tunteva suomalainen mies ja ääretön haaveilija, jonka leffahyllyn kärkikastista löytyvät Miesten vuoro ja Tie pohjoiseen. Olen päättänyt laittaa kaiken likoon ("all in" pokeritermein) ja heittäytyä tunteiden aaltojen vietäväksi kohti autiota saarta, jossa saa tunteilla, meuhkata ja kävellä vaikka alasti käsillä, jos siltä tuntuu.

Lapsuudessa tunteet lakaistiin maton alle. Niitä ei paljon ilmaistu, saatikka niistä sen koommin puhuttu. Naurua kyllä riitti ja kaikenlaista hassuttelua, mutta elämän vaikeuksista, kivuista ja suruista vaiettiin. Taisi isovanhempien kasvatusmetodeilla olla tähän oma osuutensa. Mene ja tiedä. Teini-iän ja opiskeluaikojen deittailut olivat itselleni erityisen vaikeita, kun piti opetella osoittamaan tunteita ja välittämistä. Toisinaan seurustelukumppani ihmetteli ujon pojan hiljaista ja vetäytyvää luonnetta, toisinaan taas tuli kaadettua rakkautta oikein urakalla ja ämpärillä, jonka seurauksena leidini otti jalat alleen ja pinkoi sen minkä jaloistaan pääsi.

Rakkaus on omituinen tunne. Se kihelmöi eikä päästä otettaan irti. Se tuskastuttaa, mutta samalla vapauttaa. Se on vaaleanpunaista hattaraa ja suupielistä valuvaa vaahterasiirappia, mutta kuitenkin niin tulista ja välillä jopa pelottavaakin. Se vetää hetkessä jalat alta ja loksauttaa leukaperät auki, mutta silti hellästi tukee ja kantaa, kun ahdistaa. Rakkautta on lukemattomien laulujen sanoissa ja sävelissä, lapsen ja vanhemman välisessä kohtaamisessa, arjessa ja juhlassa. Se kaataa raja-aidat, yhdistää sen, mikä on mennyt rikki ja kursii haavat kiinni. Me kaikki hapuilemme sitä, etsimme sitä ja kaipaamme sitä.

Sillä me kaikki tarvitsemme rakkautta.

Seven Day Jesus - Everybody Needs Love (Spotify linkki)

Everybody Needs Love (sanat)

"Everybody needs love
Everybody needs love
We all need love"

Rakkauden kokeminen vetää sanattomaksi, sillä se on aseista riisuvaa. Se on tunnetta, joka menee suoraan sydämeen kulkematta lähtöruudun kautta. Eikä sitä saa ansaitsemalla. Muutenhan se ei olisi rakkautta, vaan palkkiota hyvin tehdystä työstä.

Nautin rakkaudentunteesta ja vielä enemmän nautin jakaa siitä tunteesta muille. Joskus sen jakaminen saattaa kuitenkin pysäyttää ja jopa yllättää. Opiskellessani Chicagossa osallistuin hiljaisuuden retriittiin, joka käytännössä merkitsi aurinkoisen päivän viettämistä puhumatta, ilman sanoja. Kävellessäni Michiganjärven rannalla huomasin erään kodittoman miehen istumassa ja lukemassa kirjaa. Puntaroin hieman, uskaltaisinko lähestyä tätä rääsyihin sonnustautunutta miestä vai jatkaisinko matkaa hänestä välittämättä - niinkuin näyttivät muutkin tekevän.

Lopulta rohkaistuin, otin muutaman askeleen ja rikoin hiljaisuuden. "Anteeksi, mutta voisinko auttaa teitä jotenkin?" tokaisin hieman epävarmasti ja jatkoin: "Onko teillä nälkä, jos vaikka tarjoaisin teille lounaan?" Mies katsahti puoleeni, veti muovilaatikosta pari lohileipää ja pizzan sekä kaatoi lämmintä teetä kupposeen ja ojensi sen minulle. "Istuhan alas poika, niin jaetaan tämä ateria - kyllä tästä kahdelle riittää!" Kasvoni valahti hetkessä kalpeaksi nolouden tunteen hiipiessä puseroon. Mitä ihmettä? Koditon mies tarjoaa minulle ruokaansa, vaikka minunhan se piti hänelle tarjota? Eihän sen nyt näin pitänyt mennä.

Tuosta ateriasta järven rannalla muodostui mieleenpainuva ja lämmin hetki, joka avasi silmäni ja sydämeni rakkauden todellisuuteen ja yllätyksellisyyteen. Rakkaus ei katso sosiaaliseen asemaan, titteliin tai statukseen. Sitä voi löytää odottamattomista paikoista ja odottamattomista lähteistä. On vain kyse siitä, avaammeko silmämme rakkauden pienille ja vähäpätöiseltä näyttäville eleille, joista saattaa muodostua jotain suurta ja ennennäkemättömän kaunista. Haluammeko huomata ja huomioida rakkauden osoituksia ja kuulla sen hienoisia kuiskauksia? Vai onko elämässämme juuri nyt liiaksi muita askareita ja kiireellisempiä pyrkimyksiä, joiden alle rakkaus jää tallottavaksi, unohduksiin?

Olen itse päättänyt huomata ja huomioida, kuulla ja kuunnella, meni sitten syteen tai saveen - ainakin yrittämisen puutteesta ei voida syyttää. Rakastaa loppuun asti, välittämättä seurauksista ja kustannuksista. Ilman laskelmointia. Tähän pyrin ja tästä elän. Ja siihen haastan sinuakin. Sukeltamaan syvemmälle, kurottamaan pidemmälle, jotta kerran pääsisimme myös perille. Siihen paikkaan, jossa rakkaus on voittanut vihan, jossa välittäminen on syrjäyttänyt kyynisyyden ja jossa lämpö on kukistanut kylmyyden. Ja jossa tunteiden sekamelskasta selviytyneet ovat vihdoin löytäneet vastauksen.

 Rakkausrunojani vuosien varrelta -

Oravanpyörässä

Tän täytyy mennä näin

"Kyllä on niin hevii toi teksti, se koskettaa niin syvältä itseään. Positiivisessa mielessä niinku jäähyväiset itselle, itsekkyydelle, mahtipontisuudelle. Sille, mitä luulee tai on luullu olevansa." - Vesa-Matti Loiri (Armo-biisin jälkitunnelmat Toni Wirtasen päivänä, Vain Elämää, kausi 3).

Veskun sanat pysäyttävät. Ja niiden täytyykin pysäyttää. Suorittamisen, suoriutumisen, tekojen ja pätemisen oravanpyörään on moni langennut. Minä mukaanlukien. Huomionkipeys, kuulumisen tarve ja näyttämisen halu on vetänyt itseni keskipisteeseen ja parrasvaloihin aina, kun tilaisuus on sen sallinut. Takapulpetin ujosta pojasta on aikojen saatossa tullut etupenkin kuluttaja. Nöyryys on väistynyt ylpeyden tieltä.

Jäähyväisissä on dramatiikkaa, mutta samalla uuden alkua. Sukellus veden alle jättää taakseen turvallisen sataman, sen itsekeskeisen elämäntyylin, jonne muilla ei ole sijaa. On vain minä, itseni ja itsekkyyteni. Ja surumielisyyteni. Sillä oman navan ympärillä on yksinäistä. Porukkaan kuulumisen tarve on sekoittunut kierolla tavalla tarpeeseen olla jotain enemmän kuin itse asiassa olen. Pyrkiessäni lähentymään ihmistä olenkin itse asiassa etääntynyt hänestä, omaan turvalliseen saareeni, johon muilla ei ole asiaa.

Itselleen kuoleminen pelottaa. Pidän mieluummin kynsin hampain kiinni saavutuksistani, ansioistani ja siitä egosta, jonka rakentamiseen on kulunut lukemattomia työtunteja, aikaa ja vaivaa. Ja nytkö siitä kaikesta pitäisi luopua? Älä puhu paskaa. Jos kuolisin itselleni, mitä jäisi jäljelle? Jokin musta aukko vai? Sen täytyy mennä niin, etten tarvitse muita, pärjään täysin omillani - ei tarvitse auttaa. Mutta silti sisimpäni huutaa, etten jaksa enää pyristellä, päteä ja todistella pätevyyttäni. Mitä luulin olevani, en itse asiassa olekaan. Se betonipohja, jonka päällä kuvittelin seisovani, osoittautuukin juoksuhiekaksi, johon hiljalleen vajoan. Kuka nostaa minut ylös?

Sukeltaminen haastaa minua antautumaan ja luovuttamaan otteeni. Luopumaan omanarvon pönkittämisestä ja reviirini puolustamisesta. Laskemaan aseeni ja toteamaan, etten pysty tähän yksin. Luopumaan jatkuvasta sotatilasta ja kohottamaan valkoinen lippu myöntymisen merkiksi -

Chris Tomlin - White Flag (Spotify linkki)

White Flag (sanat)

"We raise our white flag, we surrender all to You, all for You

We raise our white flag, the war is over. Love has come, Your love has won"

Antautuminen on hulluutta, mutta samalla vahvuutta, jota ei tämän maailman mittareilla voi mitata. Siinä on sisäistä voimaa ja paloa, joka antaa sijaa Hänen voimalleen minussa. Sillä en elä enää minä, vaan Hän minussa. Mikä on kuollut, se on kertakaikkiaan historiaa ja mennyttä. Ja saakin olla, sillä sitä itsekkyyden määrää ei kukaan kaipaa takaisin.

Valkoisessa värissä on vahvaa symboliikkaa. Muistan lukeneeni erään Kauko-Aasiaan sijoittuvan tarinan, jossa perheen ainoa tytär muutti kotoaan kauas pois päätyen myymään itseään eläen häpeässä ja pelossa. Lopulta hän kirjoitti isälleen kirjeen, jossa kertoi halustaan palata takaisin kotiin, mutta pelkäsi tämän reaktiota. "Isä, jos huolit minut takaisin, laita siitä merkiksi yksi liina roikkumaan kotipihan puuhun, jonka nähdessäni tiedän sinun antavan minulle anteeksi. Jos en näe liinaa, jatkan matkaani kodin ohitse, enkä palaa milloinkaan. " Juna lähestyi tytön kotia eikä hän kehdannut katsoa ikkunasta, kunnes vierustoveri siihen kehoitti. Tyttö kurkisti varovasti ikkunasta ja näki puun olevan kauttaaltaan täynnä tuulessa hulmuavia valkoisia lakanoita.

 "Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin. Sen on tultava loppuun. Nyt on aika." (Armo, Apulanta)

On turhaa armoo viivyttää. Se väijyy kulman takana, iskee tajuntaan odottamattomissa hetkissä, kutsuu lähelle ja kuiskaa illan hämärtyessä. Armo pelottaa, mutta samalla rakastaa. Tärkeintä, mitä ihminen voi kokea, on armo. Se, että on hyväksytty ja rakastettu ilman odotuksia ja ansioita. Se tarjoaa vapauden, ilon ja ikuisuuden. Takaoven pois oravanpyörästä.

Ruma, mutta kaunis

Kun alastomuus paljastuu

Sukeltamisen hienous piilee siinä, että saa olla piilossa uteliailta katseilta ja tuijottavilta silmäpareilta. Tai ainakin täällä Ilkon rotkon pohjalla, Pitkäjärven uumenissa, ei liioin muita näy sukeltelevan. Paitsi tietenkin paikalliset fisut, jotka eivät tällaisesta yhdeksänkytkiloisesta monnista ole liiemmin kiinnostuneet. Piilossa, salaisuuksien peitteen alla, on myös turvallista. Saan olla juuri sellainen kuin olen - ruma, mutta kaunis. Saan sukeltaa omaan rauhalliseen (hitaaseen) tahtiini ilman kriittisiä kommentteja tai poikkipuolisia sanoja. Alastomana ja uppeluksissa on sisäisen lapseni mukava olla.

Minut luotiin alastomaksi. Eipä ollut rihman kiertämää päälläni, kun äitini masusta ulos kiskottiin. Pari hassua karvaa ja napanöyhtä, siinä kaikki. Sittemmin karvoitustakin on tullut riittämiin - rakkauden ryijyksi sitä vaimoni nimittää. Mutta eipä ole ryijy ihan päälakeen asti ulottunut, sieltä on rakkaus vetäytynyt hiusrajan myötä jo aikaa sitten.

Ja vaatteilla olen sittemmin lihani peittänyt. Niitäkin kannettiin pari jätesäkillistä uffille, kun alettiin seurustella. Hoo-et-ämmästä löytyi satasella keisarille uudet vaatteet ja alastomuus peittyi tällä kertaa hyväksyttävästi ja tyylikkäästi.

Alastomuus kiehtoo jollain mysteerisellä ja alkukantaisella tavalla, mutta älä ymmärrä minua väärin, sillä nudistirannoille minua ei saisi erkkikään. Ja viinikan vilauttajaa iskisin epäröimättä kuonoon. Kun alastomuutemme paljastuu, samalla meistä riisutaan turhat luulot ja ylimääräinen kuona pois, eikä jäljelle jää mitään jossiteltavaa tai spekuloitavaa. Kun aseet lasketaan maahan, kohtaamme toisemme tasavertaisina lähimmäisinä. Astalot on laskettu pöydälle ja valo on saanut paljastaa todellisen minämme.

Rumuuden keskellä olemme kuitenkin kauniita. Surullista on, ettemme aina näe omaa kauneuttamme kömpiessämme ylös aamutoimiimme ja tuijottaessamme vessan peilistä haukottelevaa hirviötä. Kaunotar on jäänyt eilisillan rientoihin ja joku outo otus astunut tilalle. Mutta kuinka onnellista onkaan tietää, että tällaista harvahapsista ja jenkkakahvaista mönkijääkin joku rakastaa. Vaikka en-aina-niin-rakastettava olisikaan.

Kaunis ihminen (Spotify linkki)
Kaunis ihminen (sanat)

"Tapahtuu, mitä tapahtuu, muista että oot kaunis ihminen. Vielä kasvaa puu, juuret vahvistuu, taivaankantta päin kätes kurottaa."

Happoradion biisi puhuttelee sanomattomin tavoin. Runneltuna, muserrettuna, kaikin tavoin maahanpoljettuna, kritiikin nujertamana, haavoitettuna ja väheksyttynä - saan tietää, että olen loppujen lopuksi ja kuitenkin, aivan kaunis ihminen. Sillä kauneutta ei voi minulta kukaan riistää. Se leima lyötiin otsaani ja sydämeeni sinetin lailla syntymässäni - sillä eihän rumia vastasyntyneitä ole olemassakaan! Ja jos joku muuta väittäisi, hän valehtelisi.

Kauneutta on pienissä sanoissa tai eleissä, rohkaisussa tai lohdutuksessa, toisen auttamisessa ja kantamisessa, jopa pienessä kyyneleessä tai naurun remakassa. Kauneutta on kaikkialla, se vain pitää tunnistaa. Ja sen näkeminen on myös valinta. Hän tuli rumaksi, jotta meissä kauneus pysyisi. Hän otti lyönnit vastaan eikä näyttänyt edes ihmisenmuotoiselta, jotta ihmisyytemme kirkkaammin loistaisi. Kauneus ei ole vain katsojan silmässä, vaan se on kaikkialla - sydämessämme, ilmeissämme ja kosketuksessamme.

Jos oletkin ruma, olet samalla kaunis. Sillä rakkaus peittää rumuuden ja antaa sinulle uuden näkökulman ja kirkkaammat lasit, joilla katsoa pinnan alle - siihen kauneuteen, jonne kovin moni ei ole uskaltanut, osannut tai edes välittänyt katsoa. Sillä sisäisen kauneuden vain harva löytää. Mutta se on juuri se kauneus, joka muuttaa kaiken. Ja se muutos on alastomuuden ytimessä. Se aikojen alun viattomuus, jollaiseksi minut luotiin - ja jollaiseksi vielä joskus palaan.