Yksi elämäni kipeimmistä hetkistä sattui opiskellessani Chicagossa vuonna 2002-2003. Tällöin sain kuulla, että läheinen ystäväni oli menehtynyt samaan aikaan Suomessa erittäin aggressiiviseen syöpään, jonka havaitsemisesta oli kulunut vasta noin puoli vuotta. Tutkijat eri puolilta Eurooppaa olivat tulleet hämmästelemään tätä harvinaislaatuista kasvainta TYKS:iin, johon ystäväni isä oli tämän kiireellisesti kyydinnyt jo useaan otteeseen. Toivo paranemisesta huippukirurgien käsissä oli herännyt monia kertoja, kunnes nämä lopulta totesivat tilanteen toivottomuuden. Hoidot lopetettiin, ja ystäväni vietti viimeiset viikkonsa saattohoidossa kotona Ulvilassa.
Jukka oli juuri aloittanut opiskelijaelämänsä ja nautti silmin nähden elämästään, ystävistään, näyttelemisestä kesäteatterissa, suunnistamisesta rastien perässä metsiköissä ja muutenkin kaikesta mitä eteen tuli. Hämmästelin sitä energiaa, intoa, luovuutta ja monilahjakkuutta, joka tuosta uudesta ystävästäni suorastaan puhkui ympärille. Hän saattoi kirjoitella runoja tytöille kesken oppituntien, korjata pölynimurin muutamassa minuutissa, pirauttaa vaikkapa Jenni Dahlmanille kesken kaiken tai muuten vain yllättää spontaaneilla vitseillään kenet tahansa ohikulkijan. Jukka eli ja hengitti improvisoinnista, josta myös muodostui hänen selviytymiskeinonsa vastoinkäymisten keskellä.
Nautin Jukan seurasta joka hetki, koska tunnistin hänessä jotain ainutlaatuista, jota en ollut ennen kohdannut ja joka veti puoleensa vastustamattomalla tavalla. Hänen välittömyytensä, herkkyytensä, huumorinsa ja keveytensä kosketti syvältä, ja hänen aitoutensa veti sanattomaksi.
Tapasin Jukan ensi kerran nuorisokahvila Steississä, jonka olimme avanneet entisen autokoulun tiloihin Ulvilan keskustassa. Hän oli ensimmäisiä asiakkaitamme, joka astui ovesta sisään hymyillen ja ottaen tapansa mukaan tilan haltuun. Hän oli porukan johtaja, jota muut nuoret katsoivat ihaillen ylöspäin, mikä oli täysin ymmärrettävää. Olihan Jukka ystävilleen aina lojaali asettuen puolustamaan heikompia nyrkkitappeluissa, joita aika ajoin todistimme kahvilan ulkopuolella. Jukka ei itse koskaan lyönyt, vaan hän otti vastaan lyönnit ja sai tilanteen siten raukeamaan. Omien sanojensa mukaan hän ei uskaltanut tapella, koska silloin tämä lihaskimppu ei olisi kyennyt hallitsemaan itseään, josta olisi seurannut vain rumaa jälkeä.
Olin erityisen otettu siitä tavasta, jolla Jukka uskoutui minulle niin hyvinä kuin huonoina hetkinä - oli kyseessä sitten hänen perheeseen tai tyttöystävään liittyvät ihmissuhdekiemurat, opiskeluun tai työhön liittyvät haasteet tai omiin arvoihin ja elämäntapaan liittyvät ristiriidat. Sain yhtenä iltana puhelinsoiton Jukalta, joka itkien kertoi kävelleensä Ulvilan keskustassa, kun eräs auto oli pysähtynyt hänen eteensä. Autosta oli noussut ryhmä nuoria, jotka olivat käyneet aikailematta hänen kimppuunsa antamatta Jukalle mitään mahdollisuuksia puolustautua. Löysin Jukan pian tämän jälkeen istumassa pientareella ilman paitaa keskellä talvea. Halasin häntä ja istuimme pitkään sanomatta sanaakaan.
Ystävyys on minulle äärettömän tärkeää, mutta samalla joudun toteamaan, etteivät ystävyyssuhteeni ole Jukan menehtymisen jälkeen enää syventyneet sille tasolle, jota koin hänen seurassaan. Tästä syystä olin enemmän kuin hukassa itseni kanssa, kun kuulin uutisen Jukan poisnukkumisesta. Tuntui kuin olisin pettänyt hänet olemalla väärässä paikassa, väärään aikaan. Minunhan olisi kuulunut olla hänen vierellään tukemassa ja kantamassa häntä viimeisten hengenvetojen läpi. Mutta nyt olin tuhansien kilometrien päässä, ulottomattomissa, vieraiden ihmisten ja pinnallisen kulttuurin keskellä, jossa kukaan ei voisi käsittää tyhjyyttäni ja kohtaamaani pettymystä. Ennen kaikkea olin katkera Jumalalle, joka tuntui kääntäneen selkänsä kriittisellä hetkellä.
Kuoleman kohtaaminen ei ole milloinkaan helppoa. Olen seurannut vierestä, kun suvustani on nukkunut pois niin serkkuja kuin isovanhempiakin ja itkenyt rakkaiden ystävieni haudalla, kun menetys on tuntunut liian kovalta kestää. Kuolema pysäyttää, pelottaa, mutta samalla myös herättää siihen todellisuuteen ja elämän rajallisuuteen, joka muistuttaa meitä haavoittuvaisuudestamme, hauraudestamme ja kuolevaisuudestamme.
Elämän ja kuoleman teema tuntuu jatkuvasti nostavan päätään niin Rautavaaran bussiturmassa, kouluammuskeluissa, Vain elämää -tv-sarjan laulun sanoissa kuin arjen kahvipöydän keskusteluissakin. Tämä ikuisuuden teema ympäröi meidät eikä jätä rauhaan.
Kohtasin oman ahdistukseni kuolemaa kohtaan kolmetoistavuotiaana, jolloin päätin uskoa kuolemanjälkeiseen elämään. Se oli nuorelta, aralta ja ujolta varhaisnuorelta kova päätös, joka kuitenkin tuntui hyvin loogiselta kaiken pähkäilyn ja avointen kysymysten edessä. "Elämässä täytyy olla jokin tarkoitus, sillä mitä järkeä on antaa kaikkensa opiskeluun, työelämään, ihmissuhteille ja harrastuksille, jos kuollessani kaikki vain raukeaa tyhjiin ja häviää?" Vaikka kuinka pyristelin, en päässyt eroon siitä ajatuksesta ja tunteesta, että elämän täytyy jatkua myös rajan tuolle puolen. Olihan siitä jo tieteellistä näyttöäkin! Tämän aivomyrskyn ja ahdistuksen keskellä löysin lopulta tyyneyden ja varmuuden elämän jatkuvuudesta, joka on sittemmin lohduttanut ja antanut toivoa Jukan ja muiden läheisteni jälleennäkemisestä.
Ja tämä jälleennäkeminen antaa juuri sen merkityksen ja motivaation, jota tarvitsen rajan tällä puolen. Haluan uskoa, että se mitä teen tässä ajassa, kaikuu ikuisuuteen. Ja haluan epätoivoisesti kokea sen, että kerran tulen vielä olemaan oikeassa paikassa... ja oikeaan aikaan.
"Minut jostain kaukaa tähän maahan
heitettiin
Annettiin pala aikaa kuten hyväksi
katsottiin
Tässä seison enkä muuta voi ja elän
elämää
Ei enempää, ei vähempää
Jotain evästä pientä mulle mukaan
laitettiin
Ja elämän myrskyjä varten ohjeita
annettiin
Mutta kukaan ei sanonut, kun ihminen
häviää
Mitä jää, mitä jää
Tämän elämän salaisuus sai mut
matkaa jatkamaan
Joskus teki mieli lopettaa, tuntui et
mitään ei irti saa
Ihmettelin kuoltuaniko vasta salaisuus
selviää
Mitä jää, mitä jää
Opin elämästä jotakin, kun mut
kappaleiksi rikottiin
Se oli elämäni suurin koulu vaikka
välillä sattui niin
Kaikki mitä silloin jäi, oli uskon
siemen tää
Ei enempää, ei vähempää
Epätoivon erämaassa on uskoni
kasvanut
Mutta turvaan Jumalaan joka toivon on
antanut
Ja kun kaikki kerran katoaa, totuus
yksin jää
Ei enempää, ei vähempää"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti