Oravanpyörässä

Tän täytyy mennä näin

"Kyllä on niin hevii toi teksti, se koskettaa niin syvältä itseään. Positiivisessa mielessä niinku jäähyväiset itselle, itsekkyydelle, mahtipontisuudelle. Sille, mitä luulee tai on luullu olevansa." - Vesa-Matti Loiri (Armo-biisin jälkitunnelmat Toni Wirtasen päivänä, Vain Elämää, kausi 3).

Veskun sanat pysäyttävät. Ja niiden täytyykin pysäyttää. Suorittamisen, suoriutumisen, tekojen ja pätemisen oravanpyörään on moni langennut. Minä mukaanlukien. Huomionkipeys, kuulumisen tarve ja näyttämisen halu on vetänyt itseni keskipisteeseen ja parrasvaloihin aina, kun tilaisuus on sen sallinut. Takapulpetin ujosta pojasta on aikojen saatossa tullut etupenkin kuluttaja. Nöyryys on väistynyt ylpeyden tieltä.

Jäähyväisissä on dramatiikkaa, mutta samalla uuden alkua. Sukellus veden alle jättää taakseen turvallisen sataman, sen itsekeskeisen elämäntyylin, jonne muilla ei ole sijaa. On vain minä, itseni ja itsekkyyteni. Ja surumielisyyteni. Sillä oman navan ympärillä on yksinäistä. Porukkaan kuulumisen tarve on sekoittunut kierolla tavalla tarpeeseen olla jotain enemmän kuin itse asiassa olen. Pyrkiessäni lähentymään ihmistä olenkin itse asiassa etääntynyt hänestä, omaan turvalliseen saareeni, johon muilla ei ole asiaa.

Itselleen kuoleminen pelottaa. Pidän mieluummin kynsin hampain kiinni saavutuksistani, ansioistani ja siitä egosta, jonka rakentamiseen on kulunut lukemattomia työtunteja, aikaa ja vaivaa. Ja nytkö siitä kaikesta pitäisi luopua? Älä puhu paskaa. Jos kuolisin itselleni, mitä jäisi jäljelle? Jokin musta aukko vai? Sen täytyy mennä niin, etten tarvitse muita, pärjään täysin omillani - ei tarvitse auttaa. Mutta silti sisimpäni huutaa, etten jaksa enää pyristellä, päteä ja todistella pätevyyttäni. Mitä luulin olevani, en itse asiassa olekaan. Se betonipohja, jonka päällä kuvittelin seisovani, osoittautuukin juoksuhiekaksi, johon hiljalleen vajoan. Kuka nostaa minut ylös?

Sukeltaminen haastaa minua antautumaan ja luovuttamaan otteeni. Luopumaan omanarvon pönkittämisestä ja reviirini puolustamisesta. Laskemaan aseeni ja toteamaan, etten pysty tähän yksin. Luopumaan jatkuvasta sotatilasta ja kohottamaan valkoinen lippu myöntymisen merkiksi -

Chris Tomlin - White Flag (Spotify linkki)

White Flag (sanat)

"We raise our white flag, we surrender all to You, all for You

We raise our white flag, the war is over. Love has come, Your love has won"

Antautuminen on hulluutta, mutta samalla vahvuutta, jota ei tämän maailman mittareilla voi mitata. Siinä on sisäistä voimaa ja paloa, joka antaa sijaa Hänen voimalleen minussa. Sillä en elä enää minä, vaan Hän minussa. Mikä on kuollut, se on kertakaikkiaan historiaa ja mennyttä. Ja saakin olla, sillä sitä itsekkyyden määrää ei kukaan kaipaa takaisin.

Valkoisessa värissä on vahvaa symboliikkaa. Muistan lukeneeni erään Kauko-Aasiaan sijoittuvan tarinan, jossa perheen ainoa tytär muutti kotoaan kauas pois päätyen myymään itseään eläen häpeässä ja pelossa. Lopulta hän kirjoitti isälleen kirjeen, jossa kertoi halustaan palata takaisin kotiin, mutta pelkäsi tämän reaktiota. "Isä, jos huolit minut takaisin, laita siitä merkiksi yksi liina roikkumaan kotipihan puuhun, jonka nähdessäni tiedän sinun antavan minulle anteeksi. Jos en näe liinaa, jatkan matkaani kodin ohitse, enkä palaa milloinkaan. " Juna lähestyi tytön kotia eikä hän kehdannut katsoa ikkunasta, kunnes vierustoveri siihen kehoitti. Tyttö kurkisti varovasti ikkunasta ja näki puun olevan kauttaaltaan täynnä tuulessa hulmuavia valkoisia lakanoita.

 "Tätä hetkeä kartoin, tätä väistin, tätä niin pelkäsin. Sen on tultava loppuun. Nyt on aika." (Armo, Apulanta)

On turhaa armoo viivyttää. Se väijyy kulman takana, iskee tajuntaan odottamattomissa hetkissä, kutsuu lähelle ja kuiskaa illan hämärtyessä. Armo pelottaa, mutta samalla rakastaa. Tärkeintä, mitä ihminen voi kokea, on armo. Se, että on hyväksytty ja rakastettu ilman odotuksia ja ansioita. Se tarjoaa vapauden, ilon ja ikuisuuden. Takaoven pois oravanpyörästä.