On siis aika ottaa ensi askel ja
sukeltaa. Vai uskallanko sittenkään? Enhän edes tiedä, mikä minua
odottaa tuolla tumman vedenpinnan alla. Onko minusta sittenkään
tähän? Salpautuuko hengitykseni, koskettavatko varpaani pohjaa -
pystynkö edes liikkumaan? Epävarmuus jäytää sisimpääni, sillä
eihän tässä ole mitään järkeä! Kuka hullu minut edes haluaa
pinnan alle!? Ja kuitenkin se kiehtoo - siinä määrin, etten voi
jäädä paikalleni. Olen jo liian kauan odottanut. Siispä seison laiturilla kädet ojennettuina
kyykkyasennossa ja olen valmis jättämään turvallisen laiturin
taakseni. Mutta silti jokin syvällä sisimmässäni jumittaa.
Olen itse epävarma. Todettakoon se
heti alkuun. Olen sitä aina ollut. Olipa kyseessä sitten
nuoruusajan ensi deitit (joissa kompastelin illallispöydässä niin,
että juomat kaatuivat leidin syliin - vieläpä kahdesti!) tai
sitten esiintymistilanteet, joissa yritän sanavalmiina diplomaattina
päästä tilanteesta ulos, mielellään mahdollisimman pian.
Epävarmuus on vihollinen, joka tuntuu iskeneen kyntensä ihoni alle
kuin takiainen. Tai kuin hirvikärpänen. Mutta voiko vihollisesta
tehdä itselleen kumppanin, voinko joskus olla sen kanssa sinut?
Näissä mietteissä ulkoilutin kerran koiraamme illan hämärtyessä
ja kuuntelin Spotifystä Happoradion biisiä 'Kuusi jalkaa
kevätjäälle'.
"..mut entä jos en täytä faijan saappaita, miehen mallin mittoja. Pallo puolikenttään jää, hermot herkillä ja maidot pitkin pintoja.. Askeleita tyhjän päälle, kuusi jalkaa kevätjäälle."
Epävarmuus on tyhjän päälle
astumista. Pelkoa siitä, etten hallitsekaan sitä, mitä minulle
tapahtuu. Joku muu on ottanut minusta vallan ja säätelee
sukellustani kaukosäätimellä, kuin marionettinukkea. Mutta
haluanko hallita itseäni? Olisiko joskus vain parempi päästää
irti ja pulahtaa aavaan ulappaan sen kummemmin miettimättä, olenko
kontrollissa vai en? Sillä kontrollointi väsyttää ja jatkuva
valppaillaolo uuvuttaa.
Halusinpa sitä tai en, epävarmuus
kulkee kanssani aamun ensi hetkistä illan viimeisiin. Kuka olen ja
mihin olen matkalla? Olenko varustautunut oikein tähän
sukellukseen? Onko minulla oikeat välineet, jotka vievät minua
sinne, minne haluan vai sinne, minne en halua? Tosin eihän
sukeltamiseen tarvita muuta kuin uikkarit. Ja ehkä tässä
yksinkertaisuudessa piileekin vastaus epävarmuuteeni.
Sillä eihän minun tarvitsekaan
ajatella, ennakoida ja laskelmoida kaikkea. Tulkoon mitä tulee,
eihän sitä ennenkään ole tähän kuoltu. Heittäydy, uskalla,
loikkaa ja polskahda! Näinhän minä itsekin olen muita rohkaissut -
ei muuta kuin "pelkoja päin"! Mutta miksi sitten turvaudun mukavuuteen
ja helppoon elämään, vaikka Hän otti kantaakseen ristin? Ja miksi
havittelen terveyttä ja hyvinvointia, vaikka Hän oli sairauden
tuttava? Epävarmuuteni ajaa minua kuin ruttoa ja eristää minut
etsimään omaani, vaikka Hän jätti loiston tullakseen ihmisen
kaltaiseksi. Minun, epävarman etsijän, kaltaiseksi.
Kannattaako sitä edes sukeltaa? Tuoko se minulle yhtään sen enempää "lisäarvoa" kuin mitä olen tähän asti ansainnut? Vai onko sukeltamisessa ensinnäkään kyse ansaitsemisesta. Enhän ole tähän maailmaan mitään tuonut enkä siitä mukanani mitään viekään. Sukellan sukeltamisen ilosta, en ansiosta. Silti epäilen ja olen epävarma, siitä ei ole epäilystäkään!
Epävarmana, mutta kaikin puolin hyväksyttynä. Tulevasta tietämättömänä, mutta kuitenkin jotain aavistaen. Otan askeleen kohti laiturin viimeistä laudanpätkää ja suljen silmäni. Eikä aikaakaan, kun olen jo veden hyväilemänä, aaltojen matkassa, hyvän matkaa kohti tuntematonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti